Sealskin

NUTS Karhunkierros 53:lle valmistautuminen alkoi saman tien kun Vaaroisa selvittiin ja nyt syksyn tullen kelit ovat muuttuneet sen verran kosteiksi, että lätäköiden väistely polulla alkaa olla mahdotonta.

Olisi tietysti kovin mukavaa, jos lätäköitä ei edes tarvitsisi väistää ja jalat pysyisivät silti kuivina ja lämpiminä. Kavereiden kehuttua tämän olevan vain varustekysymys, piti ostaa kehutut Sealskinit ja kokeilla onko niistä mihinkään.

Viitisenkymppiä sukkaparista on paljon, joten odotukset ovat aika korkealla. 10 kilometrin testilenkillä en sitten todellakaan väistele kuraa enkä lätäköitä. Juoksen kaikista läpi. Istuvuus ei ole näissä läheskään niin hyvä kuin juoksuun muotoilluilla sukilla, mutta nämä ovat myös paljon normisukkia paksummat. Paksuus vaikuttaa myös muotoon ja toivoa sopii, että ovat sitten myös lämpimät.

Ensimmäisen syvemmän lätäkön kohdalla tuntuu kuin jalat kastuisivat, mutta se osoittautuukin pelkäksi tunteeksi, joka johtuu siitä, että kengät kyllä kastuvat läpi ja kylmän veden tulviessa kenkään tuo kylmyys harhauttaa ensin luulemaan, että jalat kastuivat. Jalat pysyivät kuitenkin vielä tässä vaiheessa kuivina. Kylmyys katoaa aika pian ja matka jatkuu kohti uusia rapakoita.

Kun kengät ovat käytännössä vähän välä täynnä vettä ja jalat alkavat vielä lisäksi hikoamaan niin sukat kastuvat pikkuhiljaa myös sisäpuolelta. Eivät tosin lätäköistä tulevan liejun kautta vaan sisäpuolelta tulevasta hikoilusta kun kosteus ei pääse haihtumaan mihinkään sukan uidessa jatkuvasti ulkopuolisissa lätäköissä. Sisäpuolen merinovilla ei kuitenkaan tunnu erityisen pahalta märkänäkään.

Sukat siis eivät pysyneet täysin kuivina, mutta olosuhteet huomioon otttaen se ei oli ollut mitenkään mahdollista. Seuraavalla kerralla pitänee juosta ns. normaalisit eikä niin että jokainen lätäkkö kolutaan pohjan kautta.

Lenkin lopuksi kävin vielä uittamassa jalat sukkineen ja kenkineen järvessä. Jalat eivät tästä kastuneet yhtään enempää kuin mitä olivat hikoilun myötä kastuneet, mutta kengät sentään puhdistuivat hieman.

Hävyttömän kalliita erikoiskalvollisia sukkia ei ahkä kannata pestä koneessa ennen kuin lakavat käytön myötä hiljalleen vuotaa (sitten ei ole enää niin väliä).

Käsin pestessä voi vielä kokeilla vedenpitävyyttä täyttämällä sukka vedellä. Hyvin tuntuu pitävän.

Palautuminen

Itse kisailta oli ihmeen kivuton. Juoksun jälkeiseen akuuttiin palautumiseen auttoi varmasti kylpylän kylmävesiallas merkittävästi. Hiertymiä ei tullut jalkoihin eikä nänneihin eikä minnekään muuallekaan. Rakoiltakin vältyin.

Tuntui vieläpä, että omat jalat oisivat olleet paljon paremmassa kunnossa kuin mitä kavereiden liikkumisesta voi päätellä heidän mahdollisista tuntemuksistaan.

Sunnuntaina sain säryissä kaverit kiinni. Paluumatkalla autosta nouseminen muutaman tunnin istumisen jälkeen oli haastavaa, vaikeaa ja kivuliasta.

Radan korkeuskäyrä on printattu oivallisesti numerolappuun (ylösalaisin), mistä sitä on helppo seurata pitkin kisaa. Harmi että huomasin tuon kisaviikonloppua seuraavana lauantaina.

Maanantaina päätin hyötyliikkua työpaikan portaikon kuudenteen kerrokseen. Se meni aika sujuvasti, mutta päivän mittaan paikat jumiutuivat taas niin että kävely oli köpöttelyä

Tiistaina toinen jalkapohja alkoi särkeä, mutta keskiviikkoon mennessä särky on kokonaan kaikonnut.
Pari kynttä on mustunut aika jännän näköisiksi, mutta saattavat hyvinkin pysyä kiinni.

Keskiviikkona olo on jo samanlainen kuin ennen kisaa, paitsi että kisaviikonlopun aikana painoa on tullut 1,5 kiloa lisää. Energiavajetta on ehkä ollut kisan aikana, mutta ei näköjään muuten.

Kuva-arvoitus tulevasta

Torstaina oli palauttavan kymmenen kilsan lenkin aika. Se meni normaalia hitaammin, mutta ilman sen suurempia ongelmia. Nyt on siis toivuttu ja tästä suunnataan kohti seuraavaa projektia, johon ilmoittautuminen tulikin jo hoidettua. Siitä myöhemmin.


...joitain saattaa kiinnostaa valmistautumisessa juostut kilometrimäärät:
(muuta liikuntaa on tietysti ollut myös, mutta tässä vain polkujuoksut)

Edeltävä talvi: n. 10 km/vko
Toukokuu: 81,6 
Kesäkuu: 82,2 
Heinäkuu: 44,5 (nilkan nyrjähdys).
Elokuu: 106,6 
Syyskuu: 81

Kisaviikonloppu.

Odotus viimein ohi

Viimein koitti kauan odotettu viikonloppu. Menneiden viikkojen ja etenkin viimeisten päivien sairastumisilta on vältytty ja on aika lähteä mitä mainioimmalla porukalla kohti Kolia. Kuuden tunnin ajomatkan päätteeksi tälläydymme varsin viihtyisään vuokramökkiin valmistelemaan juoksukamoja valmiiksi aamua varten ja jatkamaan hiilaritankkailua. Osa kavereista on saapunut perille jo aiemmin. Me toisesssa autossa kärvistelemme vielä 15-30 minuuttia Netistä ajo-ohjeita etsien, soitellen ja karttasovelluksen kansa taistellen huomataksemme olleemme koko ajan alta 50 metrin päässä kohteesta.

Päällä on pieni huoli aamun kelistä, koska juuri tulleen tiedon mukaan 130 km. sarja on peruttu myrskyn vuoksi. Myrskyn pitäisi kuitenkin olla ohi aamuun mennessä.

Sain vahingossa 130 kilometrin kartan turvavarusteeksi.

Pakkailua ja hienosäätöä kisa-aamuna

Aamulla kellon soiminen viideltä ei juurikaan häiritse kun yö on ollut aikamoista pyörimistä muutenkin. Säännölisiin aamiaisiin tottumattomana päädyn helppoon aamiaiseen ja syön 2 lautasellista mysliä ja lasillisen mehua. Kovin täyteen en uskalla itseäni ahtaa, mutta hiilaria pitäisi saada kuitenkin mahdolisimman paljon. Mysli täyttää vaatimukset aika hyvin.



Maratoonareilla on kuulemma on tapana teippailla nännejä hiertymien estämiseksi. Ainakaan minä en itseäni rupea teippailemaan. Senisjaan ajatuksena on teipata pari tuntia myöhemmin starttaavan kilpasarjan osallistujille mökin ulko-ovi ilmastointiteipilllä ulkopuolelta kiinni etteivät saavuta meitä liian nopeasti, mutta teippi on unohtunut kotiin eikä tässä oikein ole aikaakaan.

Eväsvertailua

Mökistä lähdettäessä on varsin kylmä. On ehkä n.7 astetta ja edelleen kova tuuli. Päälle pitää pukea aiemmin suunniteltujen juoksutrikoiden, pitkän teknisen paidan ja sen päälle vedettävän verkkopaidan lisäksi vielä sekä ohut juoksutakki että hiihtohanskat. Onneksi hanskat tuli aiempien suunnitelmien vastaisesti pakattua mukaan.

Ohje autoilijalle

Sitten suuntaamme Kolin parkkipaikalle valmistautuman lähtöön varsin sopivasti niin ettemme ole mitenkään liian ajoissa.
 
Parkkipaikan kupeessa olevassa metsikössä suoritamme pikaiset biokätköilyt ja sitten taaperramme kohti lähtöviivaa.

Lähtö

Startti ei ole mitenkään ihmeellinen. Kisa vain alkaa ja samalla köpöttely alkaa. Aluksi polku on helppokulkuista loivaa alamäkeä. Otsalamppua ei kaipaa vaikka Aurinko ei ole ihan vielä noussutkaan. Matka taittuu sujuvasti ja oma nopeus on vähän hakusessa. Alkaa sataa kevyesti. Meidän omasta porukasta aiemmin maratoneja juosseet lähtevät pian kipittämään kovempaa. Minä ja toinen ensikertalainen jatkamme omaa rauhallista tahtia. Itse en uskaltaisi kovempaa lähteäkään, koska uskon etten silloin ehkä jaksaisi loppuun asti. Toisaalta huolettaa aamiaisella lipitelty maito: Se voisi alkaa pistää kovemmassa vauhdissa. Sade lopppuu aika pian ja juokseminen lämmittää niin, että takki pitää pakata reppuun aika nopeasti. Samalla jätän hanskatkin pois.

Alkumatkasta juominen tuppaa vähän unohtumaan. Syöminen ei, koska syömme kellon mukaan ensimmäiset väipalapatukat. Ne on nyt pakattu niin ettei ylimääräisiin pysähdyksiin ole tarvetta. Nälkä ei ole, mutta elimistön pitää alkaa priosessoimaan hiilareita sokeriksi aika paljon ennen kuin lihaksisto niitä todella tarvitsee. Katsomme siis kellosta, koska on aika kuvitella nälkää.

Polvi alkaa särkemään 15-16 km. kohdalla, mutta oireilu ja kipu häviävät seuraavan kilometrin matkalla. Hieman jännittää, koska polvikipuja ei ole ollut aikoihin ja niiden vuoksi epäilin etten pysty maratonia koskaan juoksemaan.

Kiviniemi

Lossissa

Ensimmäinen henkinen etappi on 17km. kohdalla Kiviniemessä, jossa on vesistöylitys. Siellä pitää mennä pieni matka soutuveneen kyydissä tai lihaskäyttöisellä lossilla. Kyytiä ei tarvitse montaa minuutia odotella. Harmi, että lossi pitää itse vetää toiselle rannalle. Lossissa kädet kastuvat ja kylmettyvät niin, että otan hanskat jälleen käyttöön. Lossailun jälkeen syödään taas vähän. Kohta vesistöylityksen jälkeen on ensimmäinen vesipiste. Olen lipittänyt alkumatkalla urheilujuomaa aiottua vähemmän, koska 1,5l. juomareppu ei ole vielä tyhjä. Kiviniemi on myös matkan käännekohta, koska se on kartalla etäisin piste maalialueelta. Nyt siis tavallaan alkaa paluumatka eikä matkaa ole taitettu vasta kuin 17 km. Eihän tämä tunnu yhtään missään.

Sitten tapahtuu eksyminen. Jatkamme oletettuun suuntaan ja huomaamme ettei reittimerkkejä näy missään. Myöskään muita kilpailijoita ei näy. Omituisia Kiviniemi -viittoja näkyy kyllä, mutta ne osoittavat oletettuun reittiin nähden väärään suuntaan. Ei auta kuin palata takaisin sinne mistä olemme tulossa havaitaksemme hetkeä myöhemmin, että kyllä me sittenkin olimme oikealla reitillä. Turhauttavaa tällainen ylityön tekeminen.

Seuraava henkinen etappi on matkan puoliväli 21,5 km. Siinä ei sinänsä ole mitään ihmeellistä, muuta kuin että siitä eteenpäin tiedämme, että alle puolet on enää jäljellä. On myös hyvä muistaa, että aina kun menemme eteenpäin kilometrin niin samalla jäljellä on yksi kilometri vähemmän. Ero jäljelläolevassa ja kuljetussa matkassa kasvaa siis aina kahdella kun kuljemme kilometrin. Win-win.

Ryläys

Sitten alkaa könyäminen ylöspäin kun reitille osuu kunnioitusta ja pelkoa herättävä nousuosuus Ryläys. Ryläyksestä on varoiteltu. Oma mielikuva yksittäisestä todella kovasta noususta onkin näköjään aivan väärä. Tämänkin olisi voinut tarkistaa jostain kartasta etukäteen, mutta eipä tullut tehtyä sitäkään. Ryläyksellä on toki isohkoja nousuja, mutta niitä on pitkin pidempää matkaa ja välissä on sitten loivempiakin nousuja ja laskuja.   ...ja taas nousuja. Maisemat ovat kerrassaan upeita, mutta niiden ihmettely ei oikein luonnistu kun pitää tarkkailla kivikkoa ja juurakkoa. Yksi pahannäköinen kaatuminen sattui edelläjuoksevalle kilpakumppanille, mutta hänelle ei kertomansa mukaan käynyt mitään sen kummempaa.




Kolmas etappi minulla on oman henkilökohtaisen pisimmän juostun matkan rikkoutuminen. kun 26,5km tulee täyteen. Nyt teen joka askeleella uutta henkilökohtaista ennätystäni pisimmästä kerralla juostusta matkasta.



Ryläys on rankka, mutta ei ollenkaan niin paha kuin olin kuvitellut. Ehkä Malminkartanon vähäisistä mäkitreeneistä on sitttenkin hyötyä.

Kriittinen 30 km

Neljäs henkinen etappi on 30km, joka on juoksukaverin toistaiseksi pisin lenkki. Tästä eteenpäin me molemmat rikomme omia ennätyksiämme.  30 on myös sopivan pyöreä kilometrimäärä, josta on kiva ajatella, että loppuun on enää vaivaiset 13 km. Senhän menee vaikka kontaten kun niin iso osa matkasta on jo takana. Muutenkin maratoneista sanotaan, että ne alkavat vasta 30:ssä. Ei tunnu siltä. Köpöttelöy sujuu siinä  kuin alkumatkastakin vaikka takana on jo pelätty Ryläyskin.

Toinen vesipiste on jossain 32 km. kohdalla. Kolmessakympissä urheilujuoma lopppui, joten nyt on tullut juotua suunnitelmien mukaisesti. Syömisen kanssa on käynyt vähän niin ja näin. Eväänä on ollut paitsi arvattavissa olevia energiapatukoita ja -geelejä niin myös sämpylää, koska oletettavasti vatsa menee helpommin sekaisin pelkillä geeleillä ja patukoilla. Hitaamaat hiilarit (esim. pastasta tai leivästä tai vastaavasta) imeytyvät paremmin jos samalla syö fruktoosia. No fruktoosiahan saa hedelmistä, joita on hieman ikävä kanniskella mukana. Sensijaan Semper:in tekemässä vauvanruokasoseessa hedelmä on aika tiviissä paketissa ja siksi meillä on eväänä myös vauvanruokaa. Idea tähän syntyi vasta ajomatkalla Vaaroille, mutta täytyy kyllä sanoa, että hedelmäsose on nyt aika hyvää.

30:ssä sukat alkoivat tuntua sen verran nihkeiltä, että päätin hyödyntää kastumisen vuoksi mukaan ottamani varasukat ja vaihtaa ne jalkoihin juomapisteellä pelätessäni kosteiden sukkien hiertävän rakkoja. Vesipisteellä tuli istuskeltua sukkien vaihdon yhteydessä maassa ja on mahdollista, että se sai aikaan jalkojen jumittumisen ja vatsaan pistämisen, jotka alkoivat molemmat aika lailla heti vesipisteen jälkeen. Vesipisteellä tuli taas juomatäydennys ja samalla huitaisin ekan geelin huiviin. En usko, että yksi geeli voisi alkaa pistämään, joten ehkä suolisto meni istumisesta jotenkin solmuun. Vaihtosukat osoittautuivat yhtä kosteiksi kuin aiemmatkin sukat, joten koko vaihtoepisodi taisi tulla tehtyä muutenkin turhaan. Olivat kostuneet reppuun aiemmin tungetusta tihkusateessa kastuneesta takista.

Tuskan kilometrit

Nyt reitti on muuttunut nopeakulkuiseksi ja helposti juostavaksi hiekkatieksi, mutta pistämisen vuoksi pitää mennä todella hiljaa. Kun pistäminen viimein alkaa helpottaa, jalat eivät enää oikein jaksa. Onneksi matkaa on enää alle kymmenen kilometriä. Jännää, että Kuusijärven takametsien kilometri on niin paljon lyhyempi kuin kilometri täällä.

Tsemppiä juoksemiseen yritettään löytää aina lähestyvistä täysistä kilometreistä ja kulloinkin edessäpäin näkyvistä lyhyistä alamäistä: "Juostaan tämä mäki alas ja sitten tuosta satulasta voi taas vähän kävellä ylämäkeen". Nyt jalkoja särkee alamäissä jo aika reippaasti. Varpaat painuvat kengänkärkiin niin, että kynsiin sattuu ja polvia särkee ihan muuten vaan. Rakkoja ei onneksi ole tullut, mutta päkiöissä on sellainen tunnne ettei niiden muodostuminen voi olla kovin kaukana.

Edessä on vielä pelätty loppunousu, joka on könyäminen Kolille. Puutteelliseen karttoihin tutustumisen ansiosta minulla on siitäkin erheellinen kuva ja luulen, että loppunousu on yksittäinen hirveä rypistys laskettelurinnettä suoraan ylöspäin. Onneksemme näin ei ole vaan loppunousu onkin useamman kilometrin kipuaminen, jossa on lyhyitä jyrkkiä osuuksia ja välillä loivia nousuja.

Suuri pettymys tulee kun kaverin rannetietokone näyttää 43:a kilometriä. Tässä pitäisi olla nyt maaliviiva, mutta se onkin todellisuudessa jossain muualla; Ehkä kilometrin päässä? Onneksi loppu on sentään jyrkkää ylämäkeä.

Viimeisellä parilla kilometrillä näemme huikeita loppukirejä: Joku kävelee hitaasti ja joku toinen vielä paljon hitaammin. Kukaan suunnilleen meidän tahtia edennyt ei juokse tässä vaiheessa.

Ohi

Maaliviivan jälkeen on niin väsynyt ettei voi varsinaisesti nauttia siitä ettei tarvitse enää edetä, koska on edelleen täysi työ pysyä edes seisaallaan näiden jalkojen varassa. Pikkuhiljaa olo tasaantuu ja alkaa hyväksymään sen, että vuosientakainen haave siitä, että olisi joskus juossut maratonin on nyt toteutunut. No sen juoksemisen kanssa oli vähän niin ja näin, mutta mäkisessä, kivisessä ja juurakkoisessa maastossa hölkkä ja ylämäkien kävelykin hyväksytään. Missään vaiheessa ei kuitenkaan tullut "Ei enää ikinä" -oloa. 


Kisan jälkeen menemme pikaisesti pesulle, sitten syömään ja sitten pidemmän kaavan mukaan kylpylään. Kylpylässä on kylmäallas(ihan parasta), jonka itse kukin toivoo nopeuttavan jalkojen palautumista. Pari seuraavaa päivää tulevat ehkä silti olemaan kovin kivuliaita liikkua.














Paluumatkalla pk.-seudulle eräs varkautelainen bensa-asema osuu mukavasti matkan puoliväliin ja aika moni Vaaroilla kisanneista reippailijoista näyttää pysähtyvän siellä syömään, koska ruokajonoon tupsahtelee poikkeuksellisen paljon aika hassusti käveleviä asiakkaita. On helppo samaistua toisten tuskaiseen nilkuttamiseen kun oma eteneminen on jokseenkin yhtä vaivalloista. Tällaistakohan on sitten vanhana?

Pari sanaa sali- ja voimaharjoittelusta.

Se ois varmaan kannattanut.

Himmailu alkoi

Alle viikko kisaan.

Toissa viikonloppuna oli pisin lenkki millä koitokseen valmistaudutaan. Se oli 26,4 km. Aikaa kului tolkuttomasti ja käytetty aika huomoiden pitänee ottaa aika paljon ruokaakin mukaan.

Alustava suunnitelma on alkaa syömään jossain puolentoista tunnin kohdalla ja mutustella jotain pientä n. puolen tunnin välein. Tuo "jotain pientä" tullee olemaan erilaisia energiapatukoita, jotain vehnäpohjaoista leipää ja lopppumatkasta myös energiageelejä.

26 kilsan lenkki tuntui yllättävän ikävästi jalkapohjissa. Reittivalinnan takia tosin vaihdoin nastarit katulenkkareihin 17 kilometrin kohdalla ja toivon, että tämä poikkeuksellinen kipeytyminen johtui niistä.

Nyt on aloiteltu varovainen lepäily ja tällä viikolla ei enää juosta pitkää matkaa. Vime viikolla meni kymppi ja tällä viikolla enää vitonen.

Nyt kun koitokseen ei enää voi harjoitella alkaa olla sellainen olo, että olisi jo kiva päästä juoksemaan, että se olisi nopeammin ohi. Säätiedotus lupaa ihan kelvollista keliä eikä pelätystä sateesta ole vielä mitään viitteitä. Ei siis tarvitse mennä kiirellä ostamaan sadevarusteita. Syksy on kuitenkin viilentänyt kelejä niin, että takki pitänee pukea ihan päällekin repussa kantamisen sijaan. Myös hanskojen mukaan otto on harkinnassa.

Otsalamppua

"Lokakuinen märkä metsä on pimeä".

Niin lukee Vaaroilta julkaistussa ohjeessa, missä luetellaan pakollisia varusteita.

Itse peregdyin otsalamppujen ihmeelliseen maailmaan yrityksen ja erehdyksen kautta. Enimmäisen otsalampun ostin vuorikiipeilyyn ja siksi sen piti olla sellainen, joka kesti myös kylmää. Lamppu oli Pezl arctic. Se taisi olla oman aikansa otsalamppujen lippulaiva. Patterikotelon sai hihnakiinnityksella kietaistua takin alle pakkaselta suojaan. Päähän kiinnitettyyn valaisimeen meni johto takin suojista ja itse valaisin oli halogeenilampullinen. Ledit olivat silloin jossain elektroniikassa himmeästi vilkkuvia vihreitä tai punaisia tuikkuja. Ei puhettakaan, että niillä olisi voinut oikeasti valaista yhtään mitään. Arctic olisi melkein käypä peli edelleen, jos jaksaisi ostella ja kanniskella 4,5 voltin paristonjärkäleitä.

Pattereita arctic kuitenkin kulutti liikaa ja ledien kehittyessä kaikenlaiseen näpräämiseen tuli hankittua sitten joukko AAA- pattereilla toimivia pieniä ja kevyitä pezl:ejä. Yksi niistä oli niin hyvä, että sen voi ottaa jopa lenkille mukaan. Pimeässä lumisessa metsässä sillä näki ihan kohtalaisesti. Valo oli muutenkin aivan mainio mm. auton öljynvaihtoa tehtäessä kun piti saada valoa hankalaan paikkaan.

Sitten alkoi polkujuoksuharrastus.  Kun tuon vallan mainioksi luullun lampun kanssa meni metsään, jossa oli muita, oikeasti tehokkaita otsalamppuja, alkoi oman lampun manaaminen. Se toimi hyvin niin kauan kun oli totuttautunut  pimeään eikä lähistöllä ollut tehokkaampia valonlähteitä. Nyt oma lamppu ei enää riittänyt yhtään mihinkään. Muiden lamppujen valossa peesamalla piti mennä ja aika pian oli selvää, että oma lamppu piti päivittää.

Halvempia pezlejä oli kertynyt ainakin 3 kpl, joten tulevan otsalampu piti olla sitten oikeasti paljon parempi kuin nuo edelliset yhteensä.

Aiemmat käyttökokemukset olivat osoittaneet laitteen tarpeellisuuden muussakin kuin juoksukäytössä,, joten lyhdyn yleisempi tarve osaltaan madalsi kynnystä ostaa hyvä halvan sijaan.

Kiinasta saisi oikein tehokkaan lampun varsin mitättömällä hinnalla. Laatu on kuulemma satunnaista. Voi saada ihan toimivan yksilöän tai sitten voi saada sellaisen, joka hajoaa lähes heti. Tai jotain näiden väliltä.

Itsellä kun ajatus lampun käytöstä sisältää myös melontaharrastuksen ja mahdollisesti joskus jopa kiipeilyä jossain kriittisemmässä ympäristössä niin lampun toimintavarmuus on arvo, joka pudotti halpislamput ehdokkaiden joukosta. Toisaalta en viitsinyt kaikkia rahoja valaisimeenkaan laittaa joten ostin Pezl Nanon. Melkein 200€:n hinta hirvitti.

Nyt kun laite on ollut pari vuotta käytössä niin nyt voi vähän arvioida millainen tuo ostos on ollut. Lampun rektiiivisuus on vähän outo (se siis mittaa vympäristön valon määrää ja säätää omaa kirkkkauttaan sen mukaan. Tämä säästää akkua huomattavasti. Reaktiivisuus kuitenkin mittaa mm. hengityshöyrystä takaisin tulevaa valoa ja säätää lamppua näin pienemmälle ja heti isommalle kun valokeila ei enää osukaan hengityshöyryyn. Valoteho siinä ei ole mitenkään järkyttävä (tehokkaimmillaan 340  lumenia), mutta se on ollut ihan riittävä ja nyt vertaillen niihin aiempiin parin kympin tekeleisiin on osoittanut, että Nano on vailla epäilyksen häivääkään ollut hintansa väärti.

Vaarojen kirmaamisen kannata olisi kovin ikävää jos sinne pitäisi ottaa lamppu mukaan, koska se kuitenkin painaa liikaa. Niinpä on otettu riski ja tehty alustavasti päätös jättää lamput pois. Kisa alkaa 7:ltä ja Aurinko nousee silloin puolisen tuntia myöhemmin. Ei kai silloin seitsemältäkään voi ihan pilkkopimeää olla? Eihän?

Ensimmäinen 20 km peruslenkki.

Sipoonkorpea

Eilen oli taas aika nostaa peruslenkin pituutta 5:llä kilometrillä. Samalla oli aika ruveta syömään suolaa ja hiilihydraatteja pitkin lenkkiä. Popsin 21,4 kilometrin matkalla 4 suolapilleriä, yhden Muumi -valipalapatukan, 6 palaa suklaata, 2 energiageeliä ja join 1,3 litraa urheilujuomaa. Patukoita ja geelejä söin n. puolen tunnin välein ennen kuin niitä olisi oikeastaan tehnyt edes mieli.

Dexalin geeliä ei tee varmaan mieli hätätilanteessakaan. High5:t uppoavat paremmin.

Jatkossa lenkin loppua kohti syömistä on tarkoitus lisätä niin, että puolen tunnin välein menee paitsi geeli niin myös jotain hitaammin vaikuttavaa hiilaria.
Juotavaa oli eilen lenkin lopussa vielä pari desiä jäljellä, mutta ilmeisesti nestevajausta ei ollut kuiteniaan päässyt syntymään, koska lenkki kulki erityisesti loppuvaiheessa omituisen hyvin ja suolapillerit maistuivat kerta toisensa jälkeen ihan helkkarin pahoilta.

Pilleristit polulla

Tämän vuoden Bodon trailin loppuosalla koin ensimmäiset liikkumista olennaisesti haittaavat krampit. Kisa oli jäädä kesken kun pohkeita ei enää pystynyt jännittämään. Metsästä oli kuiteinkin päästävä jotllain tavalla pois niin oli sitten sama jatkoiko köpötellen polku-uraa pitkin vai jotain epämääräistä kiertotietä loppuun asti. Ylämäissä pystyi vähän venyttämään pohkeita, mutta käytännössä loppumatka oli mentävä aika lailla pohkeita jännittämättä. Se ei ollut ihan helppoa eikä etenkään nopeaa.

Kokemus kuitenkin valmisti siihen, että kramppaaminen pitää estää jotenkin. Bodomilla syy oli ilmeisesti joitain päiviä aiemmin ollut vatsatauti ja sen seurauksena vielä vähän sekaisin ollut aineenvaihdunta.

 Osaavammat ovat kertoneet, että ylimääräisellä suolan syönnillä voisi välttää krampit.

Suola:

Aloitin aiheeseen perehtymisen ostamalla apteekista purkin natriumkloridipillereitä. Osoittautui, että ne ovat apteekkitavarana paitsi törkeän hintaisia niin myös aika keljuja käyttää. Pakkauskoko oli 100kpl purkki ja sillä oli hintaa n15€.  Lisäksi ilmeni, että suolaa siinä on vain 63% ja muu osa pilleristä on täyteaine  e460:tä.
Pilleri ei maistu yhtä vahvasti suolalta kuin vaikkapa pöytäsuola. Se maistuu suolatulta pahvilta, mikä ei ole kovin kaukaa haettua, kun google kertoo e460:n olevan selluloosaa.

Vaaroilla pitäisi siis syödä suolattua pahvia välttääkseen krampit. Oikean määrän arvioimisesta ei ole hajuakaan, mutta sellaisen ohjeen olen kuullut, että silloin kun suola maistuu hyvältä niin elimistössä on jonkinasteinen nestevajaus. Toistaiseksi lenkeillä on tullut silloin tällöin napsittua kokeeksi näitä suolapillereitä ja ne ovat aina maistuneet suolatulta pahvilta. Ilmeisesti ainakaan nestevajausta ei siis ole päässyt syntymään.

Nyt pillereitä pitänee koettaa syödä jotenkin säännöllisesti pitkin lenkkiä kun viikottaisen peruslenkin pituus on nostettu 20 kilometriin.

Retkeilytarvikkeista löytyi onneksi vanha filmirulla muutaman suolapillerin mukaan ottamiseksi. Muutamat sellaisinaan juomarepun sivutaskuun unohtuneet pillerit ovat kosteuden ja toisiaan vasten hankautumisen myötä murentuneet niin että suola-annoksen voi nyt ottaa myös repun sivutaskua imeskelemällä. Mielummin söisin ne kuitenkin kokonaisina pillereinä.

Magnesium:

Myös magensiumia pitäisi kai alkaa popsimaan. Senkin pitäisi osaltaan vähentää kramppeja ja ennen kaikkea nopeuttaa palautumista. Mahnesiumia pitäisi kuulemma syödä d-vitamiinin knassa, että se imeytyisi tehokkaammin. Aloitan kyllä ylimääräisen magnesiumin mutustelun, mutta onkohan tuo d-vitamiinin syöminen jo vähän liikaa?

Burana:

Muiden blogeissa on ollut suosituksia ottaa särkylääkettä varmistamaan, että pystyy juokseman sitten kun alkaa särkemään.

Särkylääkettä kyllä tulee mukaan ensiapupakkaukseen, mutta buranan voimalla reittiä ei kierretä. Buranaa sitten jos tulee jokin aitoa ensiapua tarvitseva tilanne, jolloin kisa jää toissijaiseksi.

Urheilujuomissa on kai itsessäänkin kaikenlaisia suoloja ja kuulemma joitain elimistön kannalta välttämättömiä elektrolyyttejä. Elektrolyyteistä en tiedä mitään. Niin kauan kuin en tunne niiden mahdollista hyötyä niiden loiskuessa omassa vatsassani, suhtaudun niihin kuin korvavaloon.

Wikipedia kertoo seuraavaa: Elektrolyytti on aine, joka johonkin liuottimeen (esimerkiksi veteen) liuenneena tai sulassa tilassa johtaa sähköä ja jonka sähkövirta hajottaa kemiallisesti. Yleisimpiä elektrolyyttejä ovat mm. suolojen vesiliuokset. No jos urheilujuomassa on suoloja niin siinä on sitten varmaan erot... elekrt... what ever:iäkin. Ainakaan en sotke juomaan mitään mikä lisää siihen elektrolyyttejä. Jos niitä tulee jonkun suolan sivutuotteena niin se ei haittaa.

Koska Bodom trailin krampit osoittivat, että urheilujuoman sisältämät suolat eivät ihan riittäneet, syön Vaaroilla urheilujuoman suolojen lisäksi selluloosasuolapillereitäkin.

Säikähdys

Tuli pieni paniikinpoikanen kun kalenterista katsottuani tajusin, ettei tässä ole kuin viisi viikkoa kisaan. Pidempiä lenkkejä on juostu vasta 2 ja nekin ovat olleet vain 15 km. Loppuajan ohjelma tullee siten olemaan sellainen, että viikoilla 36 ja 37 pitää juosta 20km.n lenkit. Viikolla 38 sitten joku 27-30 km ja viikolla 39 ehkä 10km. Viimeisellä viikolla sitten joku kevyt vitonen. Sitten noiden lisäksi pitää yrittää vetästä joku lyhyt mäkitreeni tai muu lyhyt lenkki kullakin viikolla. Primäärilenkin pituuden nosto nykyisestä 15:sta 20:een kilometriin tullee olemaan työläs. Samalla pitää alkaa harjoittelemaan jonkinlaisten eväiden kanssa pelaamista.

Perustreeniä

Perustreeniä on jatkettu. Viikottaisen peruslenkin pituus on alustavasti nostetttu aiemmasta 10:stä 15 kilometriin. Myös mäessä on tullut käytyä jo vähän säännöllisemmin

Ruokapuoli on mietinnässä. Siitä lisää sitten kun olen vähän perehtynyt aiheeseen.

Juomareppu.

Samalla kun harjoittelua on taas saatu jatkettua, on tullut hankittua juomareppu ja nyt on aika totuttautua se selässä juoksemiseen. Jos Vaaroilla on pisin juomapisteetön pätkä 17 kilometrinä niin puolentoista litran nestetilavuuden pitäisi riittää ihan hyvin.

 Camel Backit ovat saaneet kavereilta kehuja, mutta Salomonin tuotteet ovat saaneet ylistyksiä. Toisaalta Camel Backeja on myös varovaisesti moitittu. Inoveista ei kukaan ole sanonut mitään. Ensisjaisesti päätin siten etsiä sopivaa Salomonia.

Minulle repun tärkeimmät ominaisuudet ovat juomarakon n. 2 litran koko, keveys, hyvä istuvuus ja sopivasti tilaa vaihtosukille, takille, ruoille, geeleille, patukoille, ea-tarvikkeille, kännykälle, itsensäpalkitsemisskumpalle jne. Koska repulla on myöhemmin luultavasti muutakin käyttöä niin halusin mallin, jossa säiliö ja juomaletku ovat lämpöeristetyt. Tämä on kuitenkin ominaisuus, josta olen välittömästi valmis luopumaan jos jokin tärkeämmistä ominaisuuksista ei ole kohdallaan lämpöeristetyssä malllissa.

Osa sovitetuista malleista on ahdistavan pieniä vaikka ovat kokoa XL. Pitääkö juomarepun tosiaankin olla sellainen, että henki ei kulje vai minkälaiselle XL:lle nämä oikein on suunniteltu? Viimein kuitenkin löytyy sopivalta tuntuva 179 euron liivi, jossa on 1,5 litran säiliö selässä, 2 juomapullotelinettä edessä ja jonkin verran tilaa tavaroille ja joka puettuna pystyn vielä hengittämäänkin ja jossa on vielä kaiken kukkuraksi tuo lämpöeristys.


Sitten vaan ostos kotiin, vettä säiliöön ja kokeilemaan.

Ensimmäisten juoksuaskelten myötä ilmenee ensimmänen ongelma: Vesi hölskyy juostessa. Siitä pääsee eroon kun menee käsiseisontaan niin, että vesisäiliöön jäänyt ilma nousee sinne mistä juomaletku alkaa. Sitten vaan imetään juomaletkusta säiliö ilmattomaksi. Vaihtoehtoisesti voi tietysti kääntää pelkän repun. Ilmauksen jälkeen keikauteaan reppu takaisin oikein päin. Hölskyminen loppui.

Toinen ongelma: Juomarakosta ei näe, että paljonko on horinut ja näin saattaa kantaa osan juomisestaan seuraavalle tankkauspisteelle eikä edes tule juoneeksi riittävästi. Toisaalta voi tulla hörsittyä liikaakin.

Paljon juosseet neuvoivet heti kättelyssä unohtamaan kaikenlaiset selässä keikkuvat säiliöt, paitsi siksi, että niistä ei näe jäljellä olevaa määrää niin myös siksi, että niiden täyttämiseen menee liikaa aikaa. Täyttämiseen kuluva aika ei mun tapauksessa ole isokaan asia kun suoritusaika mitataan pikemminkin kalenterilla kellon sijaan. Juoman määrä on ongelma. Sitä voisi ratkoa jonkinlaisella kirjanpidolla, mutta ei oikein innosta se, että koko matkan ajan päällimmäisenä ajatuksena olisi yrittää muistaa montako hörppyä olen säiliöstä imenyt. Sitä ennen pitäisi vielä tehdä kokeita siitä kuinka iso oma hörppy on, että laskennassa olisi ylipäätään mitään järkeä.

Vahvana vaihtoehtona onkin siten jättää koko juomarakko pois ja hyödyntää ne repun etupuolen pullonpaikat. Pullosta kun näkee paljonko siitä on juotu. Samalla tulisi lisää tilaa selkäpuolelle sitä kaikkea mukaan tulevaa pakollista sälää varten.Toisaalta 2 kpl 0,75 litran pulloa etutaskuissa saattaa hankaloittaa juoksemista kohtuuttomasti.

Harkinnassa on myös täyttää juomarakkoon n.1 litra ja ottaa puoli litraa repun etupuolelle irtopulloihin. Näin toimien voisi imeä selkäsäiliön ensin tyhjäksi ja säätää juomista seuraavaan tankkauspisteeseen sitten etopuolen pullojen avulla.

Kohta taas juoksemaan.

Juoksutaukoa on on nyt takana n. kolme viikkoa. Ahdistaa. Vaarat lähenevät ja saavutettu vähäinen juoksukunto on kovaa kyytiä hiipumassa pidetyn katkon vuoksi.

Kerran tosin kävin vähän kokeilemassa: Ensin varovaista juoksua 5-fingerseillä. Siitä ei tullut mitään. Kengät piti käydä vaihtamassa sadan metrin säryn jälkeen Asicsin normilenkkareihin. Niillä pystyi juoksemaan joen vartta 5 kilometriä ilman, että särky olisi matkan aikana pahentunut yhtään. Oli havaittavissa vahvaa ylivarovaisuuttaa liikkumisessa kun vitosen matkalla tuntui 3 kertaa siltä, että oli ihan lähellä, että jalka olisi taittunut uudestaan. Yleensä tuollaista tunnetta ei ole ikinä.

Vaikka koelenkki sujuikin varsin hyvin, tuntui silti järkevältä lepuuttaa koipea vielä hieman pidempään. Niinpä tuli keskityttyä primääriharrastukseen eli melomiseen. Jalat eivät siinä juoksua ajatellen juurikaan vahvistu eikä hengityskään ole erityisen kovilla, mutta pääasia että jotenkin pääsi liikkumaan. Tuloksena 100+  kilometriä merellä ja järvissä.  ..Niin ja ykköspalkinto paljumelonnan MM-kisoista

Taukoa harjoitteluun

Polkujuoksua aloittaessa tiesin, että riski huonosti kuoppaan,kiveen tai oksaan tallaamisesta ja nilkan nyrjähdyksestä  olisi aika suuri kun jalkojen tukilihakset eivät olleet vielä kovin kummoisessa kunnossa. Pari vuotta meni hyvin ja metsässä juoksuun tuli paljon varmuutta ja ne tukilihaksetkin kehittyivät, mutta harjoittelu ei sitten kuitenkaan estänyt väistämätöntä:

Huono astuminen johonkin kuoppaan tai oksaan ja sen seurauksena nilkka käväisi huonossa asennossa. Kotona pikku viipeellä kylmää ja IcePower:ia ja kompressioside.

Nyt lääkäri komppaa omaa arvioita: Mitään ei liene pahemmin rikki, mutta särkyä on tarjolla monta viikkoa ja jonkinpituinen juoksutauko. Buranaa ei kuulemma kannata napsia, että voi sitten liikkua "kivun rajoissa" kun siltä alkaa tuntua.

Pelottavia laskelmia

Tällä viikolla oli tehokas mäkitreeni: Malmikartanon täyttömäkeä ristiin rastiin yhdeksän nousun verran. Matkaa taittui 9,16 km. ja vertikaalia 420 metriä. Kyseessä siis oli puhtaasti mäkitreeni.

jos luvut kerrotaan neljällä, saadaan matkaksi 36,64 ja nousuksi 1680m. Kolin polku on 43 km. ja korkeuseroa on n. 1500 m.


Ei siis hirveän isoa eroa siihen, että vetäisi 4 tämän viikon mäkitreeniä kerralla.   Siis mäkitreeniä!!!   Vähän päälle maratonin verran mäkitreeniä!  Mihin mä oon menny lupautumaan?

Lomaa harjoittelusta?

Viikon loma etelässä antoi luvan lomailla myös harjoittelusta. Kävi kuitenkin niin, että Kroatiassa oli niin houkuttelevia kukkuloita, ettei niitä sitten lopulta voinut jättää tutkimatta. Lisäksi majapaikka oli mäellä, joka edellytti 40 metrin vertikaalisiirtymistä aina kun johonkin meni ja paikka oli muutenkin niin mäkistä, että hyötytreeniä tuli joka välissä.

Pienempi, Hollywood Hills:in näköinen nyppylä oli kartan mukaan 170-metrinen. Vähäisen harhailun jälkeen kartan perusteella poluksi luultu reitti löytyi ja se osoittautui jossain määrin pettymykseksi; Poluksi oletettu karttamerkintä olikin jollain betoninoloisella töhnällä päällystetty tie.

Juomapullovyökin unohtui Suomeen, joten jätin myös helteessä elintärkeän juomapullon pois luottaen aamupäivän ukkosen viilentäneen ilmaa sen verran, etten näänny reitillä liikaa.




Korkeampi lähialueen vaellusreitieistä edellytti muutaman kilometrin harhailua kaupungilla turistikartan varassa. Koska juomapullovyö oli edelleen kotona, lähdin köpöttelemään ennen kuin aurinko lämmittäisi ympäristön tukahduttavan kuumaksi.

On vaikea herätä vapaapäivänä kuudelta, mutta varhainen aamulenkki etelässä on osoittautunut monta kertaa aiemminkin loistoideaksi. Ehkä nyt käy samoin.

Kaupunkisuunnistuksen jälkeen löysin polun alun vähän vahingossa eikä se mielestäni ollut läheskään siinä missä sen kartan mukaan olisi pitänyt olla. Täämä reitti oli kuitenkin polkua ja kaiken lisäksi vuori varjosti itseään niin, että ainakin nousun olisin koko ajan varjossa.

Polku oli kerrrassaan upeaa metsämaisemaa ensimmäisen puoli kilometriä. Sitten puut vähenivät ja maasto muuttui kivistä kasatuksi poluksi. Kiveys oli kuitenkin ajan myötä elänyt niin paljon, että reitti olisi ollut parempi ilman kivipäällysytstä. Se näytti todennäköiseltä vakuutustapahtumalta, joten mahdollinen kävely ei soimaisi omatuntoa kun ei oikein viitsisi nilkkojakaan teloa.

Ylempänä kivikkoisuus hieman väheni ajoittain ja pystyin polun puolesta juoksemaankin - keuhkojen puolesta en kovin kauan kerrallaan. Ylös olisi päässyt myös kabiinihissillä ja hissin yläasema ja siellä oleva rvaintola olivatkin matkani määränpää. Kello oli vielä alle kahdeksan, joten mikään ei ollut vielä auki.

Ylös puukutettuani lähdin varsin pian takaisin, koska siellä ei ollut mitään uutta nähtävää ja vuorikin lakkaisi aika pian varjostamasta itseään.

Maisemat olivat upeita, mutta niitä ei voinut paljon taivastella kun piti tuijottaa niitä hemmetin kiviä sen vakuutustapahtuman välttämiseksi. Paluumatkalla tuli sitten vastaan muitakin hulluja lenkkeilijöitä, jotka myöhäisemmän startin vuoksi joutuivat taapertamaan auringon jo porottaesa rinteeseen. Palattaessa olin sen verran tottunut kivikkoon, että juoksukin sujui ja paluu hotellille tapahtui enisisesti vaiston varassa karttaa juuri vilkuilematta.

Lenkin jälkeen oli pakko hieman palkita itseäni.

Etelässä elintärkeän vesipullon olinkin taas jättänyt hotellille kun se kädessä olisi ollut vähän vaikea juosta.

Mäkeen

Malminkartanon täyttömäestä tulee ensimmäisenä mieleen oma toissatalvinen rypistys kun  umpihangen ympäröimällä kapealla polulla olin rajusti happivajeisena puuskuttamassa kohti nyppylän huippua ja rinteen muuttuessa yhä jyrkemmäksi mp3:soitin alkoi länkyttää Abban biisiä sanoilla "One of us is crying..." No en minä sentään niin helposti pillitä, mutta jotenkin sopi tilanteeseen.

Nyt on ihan toinen ääni kellossa. On kesä ja innostus on valtava. Mäkitreeni sinänsä on niin raskasta, ettei se periaatteessa kauheasti kiinnostaisi, mutta Vaaroilla olevan 1500 mertin korkeuseron takia on ihan aiheellista könytä jokunen mäkikin. Mäkitreeniin sitäpaitsi pitäisi tottua n. viiden kerran jälkeen kunhan käy säännöllisesti. Kuulemma.


Aiemmin on tullut opittua, että pelkkä Malminkartanon alppien portaiden taapertaminen jumittaa jalat erityisen tehokkaasti. Siksi nyt mennään välillä portaita, välillä jyrkkää mäkeä ja välillä loivaa. Näin harjoitus ei ole muutenkaan niin puuduttavaa. Ja kun hengitys salpautuu niin jopa kevyt hölkkäkin vaihtuu ihan suosiolla kävelyyn. Huipulla pahimman puuskutuksen hetkenä on kuitenkin tärkeää jatkaa liikkumista edelleen etteivät paikat jumiudu vaikka pikku pysähdys tuntuu miltei ylivoimaisen houkuttelevalta.

Tämä oli nyt toinen mäkitreeni. Matkaa taittui 7,4km ja nousua tuli n.350m. Tracker tosin väittää, että parkkipaikka on 11 metriä korkeammalla kuin aloitettaessa. Tältä yläparkkikselta löydetty auto näyttää kuitenkin omalta. Tracker sekoilee - taas.

Kapuaminen ei ollut tänään kohtuuttoman raskasta, mutta nyt juoksun jälkeen reisiin sattuu yllättävän paljon. Avuksi varmaan venyttely ja kylmägeeli juuri ennen nukkumaanmenoa. Kylmägeelin kanssa kannattaa muuten olla tarkkana ettei läträä geeliä yläreisiin
niin paljon että aine leviää pyjaman mukana sinne tänne. Voi olla muuten vähän vaikea nukahtaa.

Uudet kengät

Minulla on nyt uudet kengät. Monella juoksusaitilla ihmiset julkaisevat kuvia kengistään ja ovat sitten tavattoman tohkeissaan niistä. Se ilo on sinänsä kovin mukavaa.




Minä en saa kengistä sellaista riemua. Ne ovat kengät. Toivottavasti ovat hyvät. Niissä lukee Salomon SpikeCross3 ja niissä on nastoja punaisissa pohjissa. Edelliset nastakengät ovat pysyvästi kuraantuneina paljon uskottavamman näköiset. Näillä uusilla ei oikein uskalla vielä kunnon mutalikkoon edes mennä.


  

Uudet oli kuitenkin pakko ostaa, koska edeltäjät, varsin mainioiksi havaitut Inov oroc 340:t alkavat olla jo sen verran tallatut, etten ole varma ovatko ne enää juostavissa, kun on aika mennä Kolille. Nyt on yllinkyllin aikaa sisäänajaa nuo uudet.

Joku urheilija käyttäisi varmaan muutaman parin loppuunkin kesän aikana.


Alkuperäinen ajatus oli ostaa toiset nasta -Inovit, mutta kun niitä ei löytynyt mistään niin päädyin Salomoneihin. Salomonin lesti on kuulopuheiden mukaan sitäpaitsi hieman Inovia leveämpi, joten Salomon voi olla minulle jopa parempi. Ensivaikutelma parinkymmenen kilometrin jälkeen on ainakin hyvä.

Myyjä yritti näin kesäaikaan tyrkyttää samasta kengätä nastatonta versiota, mutta Vaarat aiemmin kiertäneiden mukaan nastat ovat Kolilla paremmat. Uskon heitä. Onneksi nastareita löytyi kaupan varastosta. Pieni pohdinta tosin jäi vielä päälle, että olisko sittenkin pitänyt ottaa aavistuksen pienempi koko. Toisaalta pienemän koon kanssa asiaa pähkittäisiin nyt ehkä toisin päin.

Bodom trailia ja extremerun:ia

Kymmenen kilometriä viikossa ei oikein riitä kehittämään juoksukuntoa ja siksi on pitänyt aloittaa pidemmät matkat. Se vaan ei ole oikein huvittanut ja usein ei ihan oikeasti ole ollut aikaa. Kevääseen osui sitten pari matkaltaan pidempää juoksutapahtumaa, joiden myötä tuli vähän vahingossa aloitettua pidemmät lenkit.

Enimmäinen tapahtumista oli Bodom trail. Se on polulla juostava puolimaraton. Siellä voi halutesssaan juosta ihan luvan kanssa vähemmänkin, koska 12 km. juokseville on oma sarjansa. Erityisen hienoa tässä on se, että vielä kisan aikana voi päättää kummman matkan juoksee. Sinänsä ovelaa järjestäjältä, että matkat ovat 12 km tai 21: Kun on juossut 12, on juossut jo selvästi yli puolenvälin ja siksi on ehkä vaikeampi lopettaa kesken jos alkuperäinen ajatus oli juosta 21. Tapahtuma oli todella hyvin järjestetty tänäkin vuonna vaikka mutaa ja suota oli reitillä paljon viimevuotista enemmän. Järjestäjä on kuitenkin vapautettu vastuusta kisaa edeltäneiden sateiden osalta.


Minulta juoksu meni vähän metsään alkuviikolla olleen vatsataudin vuoksi. Ilmeisessti sen jälkioireina tuli pohkeisiin pahoja kramppeja viimeiselle 6:lle kilometrille. Vikan kutosen juokseminen sattui. Oli vaikea yrittää köpötellä vain reisiä käyttäen. Ilman kannustavaa seuraa olisi keskeyttäminen tuntunut varmaan oikein hyvältä idealta, mutta nyt se ei tullut edes mieleen.


Bodomin opetus: Tarkkaile ennen Kolia viimeisen viikon syömisiä jos vaikka nestetasapainon jonkinlaisella hallinnalla voisi välttää enimmät krampit. Nyt pitää vain löytää joku, joka tietää näistä jutuista vähän enemmän.


Toinen vähän pidempi lenkki oli Extremerun Vantaan Hakunilassa. Se oli juoksutapahtuma eikä niinkään kilpailu. Rata on 16 km. varsin mäkistä maastoa. Sen varrelle on ripoteltu  n. 30 erilaista kylmää, märkää, korkeaa, raskasta, mutaista tai muuten hankalaa estettä. Menimme tuonnekin Kuusijärven lenkeiltä tutulla porukalla, joka yllytti toinen toistaan sanomaan enemmän kyllä muiden keksimille hullutuksille. Niinpä löysimme itsemme Hakunilasta luolamies- ja -nais -asuissa.


Tapahtuman miltei ainoa, mutta sitäkin suurempi miinus oli se, ettei lähtöä ollut vieläkään porrastettu vaikka jonossaköpöttely on ollut kisan ongelma jo ensimmäisesta extremerun:sta lähtien. Yhteislähtö kuuluu kuulemma tapahtuman henkeen. No joo: Yhteislähtö voi näyttää hauskalta selostuslavalta, mutta kun radalla oli itse juoksemassa niin juoksemaan pääsi vain kun lähdössä kiilasi härskisti aika kärkeen riippumatta siitä mikä oma nopeus oikeasti oli. Vähän kärjistäen: Loppupäästä lähtevät joutuivat kävelemään radan jonossa. Jotenkin tuntui, että se "run"-sana tapahtuman nimessä olisi edellyttänyt muuta.


Tietoisina porrastamattomuudesta tungimme lähtöryntäyksen alkupäähän ja pääsimme siten ihan juoksemaankin. Minä oman porukan heikoimpana lenkkinä sain meistä parasta harjoitusta kun juoksin luolamiehenä paitsi kieli poskessa niin myös kieli vyön alla. Oma aika parani viime vuodesta n. 7 minuuttia, vaikka nyt ei varsinaisesti kelloa vastaan juostukaan (Mä voitin mut silti).


Sen verran hyvät muistot jäivät sekä Bodom trailista, että Hakunilan mäistä, esteistä ja paskaojassa uimisesta, että on outoa jos kumpaankiin juoksuun ei päädytä ensi vuonnakin.


Muutenkin on virinnyt omituisia ajatuksia siitä mihin voisi mennä juoksemaan sitten joskus Vaarojen jälkeen.

Kokemuksia Ninan murhalenkiltä

Note to myself: Jos yhteislenkin vetäjä on Madeiran ultralla oman sarjansa voittaja niin kannattaa uskoa jos lenkin kuvauksessa mainittu nopeus tuntuu olevan oman kunnon ylärajalla. ...Ja alueen KAIKKI ylämäet koluttiin sitten myös. Nyt sattuu jalkoihin , selkään, vatsaan ja kylkiin. Käsiin ei satu. Tämä tekee mulle kuulemma hyvää. Silti mukana jatkossakin.

Opettele sanomaan ei

"Sano enemmän kyllä, voit päästä seikkailuun" lukee kaverin blogisivulla mietelauseena. "Paskanmarjat" pitäisi tällä logiikalla lukea omassa blogissa vastauksena. Olen yleensä sanonut enemmän kyllä ja ajautunut tekemään kaikenlaista mielenkiintoista. Nyt olen kuitenkin epähuomiossa jotenkin päätynyt lupautumaan Vaarojen maratonille.

Kaikki alkoi puolisentoista vuotta sitten kun yksi kaveri suositti menemään mukaan Helsinki trail running clubin (myöhemmin. htrc) yhteislenkille Kuusijärville. Polkujuoksu oli illan idea. Kuusijärven parkkipaikalla olikin sitten kovin ammattimaisen näköista juoksijaa; Oli maastokenkää, nastaria, juoksutrikoota, rannetietokonetta,  jos jonkinlaista valolaitetta ja juomareppua. Muut puhuivat maratoneista ja muista vielä paljon maratonia pidemmpistä lenkeistä. Iso osa näistä kummajaisista olikin jotain hemmetin ultrajuoksijoita. Minä ja toinen kaveri, jonka höynäytin mukaani oheiskärsijäksi olimmet ihan perusverkkareissa ja hyvin tavanomaisissa lenkkareissa. Harvoin olen tuntenut olevani yhtä väärässä paikassa kuin silloin. Poiskaan ei silti oikein kehdannut lähteä.

Suureksi hämmästykseksemme pysyimme porukan mukana. Vaivoin, mutta mukana kuitenkin. Vahvana motiivina oli toki se, ettemme osaisi pimenevästä metsästä pois jos jäisimme muista jälkeen. Metsässä oli kuitenkin kiva juosta. Ihan erilaista kuin puuduttavan maantien varressa köpöttely rekkojan ja mopojen päristellessä jatkuvasti ohi. Luonnollisesti juoksu oli metsässä juuria ja kiviä väistellessä paljon raskaampaa kuin tasamaalla. Toisaalta nivelet rikkova toisto puuttui askelluksesta kun jokainen askel oli erilainen. Tietysti metsässä kirmaamiseen tottumattomana oli hyvät mahdollisuudet venäyttää jokin paikka tallaamalla joku askel sopivasti harhaan johonkin kivenkoloon tai vastaavaan pikku ansaan.

Tuon ensimmäisen n. 10 kilometrin pyrähdyksen jälkeen tunsi todella käyneensä lenkillä. Tottahan se muu porukka joutui vähän himmailemaan mun hitauden vuoksi, mutta seikka, joka sai lähtemään myöhemmin uudestaan saman porukan mukaan oli se, että kukaan ei ylenkatsonut surkeaa juoksukuntoamme eikä varusteita millään tavalla. Henki oli porukassa äärimmäisen hyvä ja kannustava.

Kun näitä lenkkejä aika usein juostiin omalla kotiseudulla niin pikkuhiljaa kävi niin, että omasta aiemmasta vakiolenkistä tuli yksi htrc.n toissa talven vakiolenkeistä ja minä siinä jotenkin päädyin yhteislenkin järjestäjäksi ja vetäjäksi. Ilmeisesti oli taas tullut sanottua enemmän kyllä väärässä paikassa. Samalla tuli pikkuhiljaa aloitettua varustelukierre: Nastarit, aika pornot juoksutrikoot, toiset trikoot, hävyttömän kallis otsalamppu ja muuta pientä.

..Kaveri, joka alun perin suositti menemään mukaan muuten karkasi maasta ilmeisesti ihan siksi ettei tarvitse tulla tuonne rääkättäväksi.

Siltä ensimmäiseltä lenkiltä on elävimmin jäänyt mieleen kannustava henki ja zemppaus, joka varmaan minutkin sai jäämään saman tien mukaan kuvioihin. Samaa henkeä olen yrittänyt sitten viljellä noilla omilla lenkeillä. Sittemmin on se juoksukin alkanut vähän kiinnostaa (Nyt se ei ole enää pakkopullaa elinajanodotteen nostamieksi).

Omat lenkit ovat lyhyitä (yleensä n 10km) ja huomattavan hitaita moniin muihin htrc:n järjestettyihin yhteislenkkeihin nähden. Tarjolla on siten lenkkejä kaikentasoisille harrastajille. Noissa yhteislenkeissä on varsin usein mukavasti kerrottu tapahtumakuvauksessa, että millaista kyytiä on odotettavissa. Joskus on omilla lenkeillä saattanut epähuomiossa kunnon kohennuttua vauhti vähän päästä karkaamaan, mutta ketään ei ole kuitenkaan onnistuttu metsään eksyttämään.

Jotenkin tuossa juostessa on sitten muodotunut vallan mainio porukka, joka lenkkienjälkeisissä savusaunasessioissa on suuressa viisaudessaan saanut päähänsä, että Vaarojen maraton olisi jotenkin hyvä idea. Pari oikeaa pidemmän matkan juoksijaa ja muutama aloitteleva, liian helposti kyllä -sanova polkujuoksija yllyttämässä toinen toistaan on sitten johtanut tilanteeseen, jossa ollaan menossa Vaaroille. Nyt pitäisi alkaa harjoittelemaan sinne sitten ihan oikeasti. Kymppi Kuusijärven seuduilla 1 krt/vko. ei enää riitä. Aluksi, kun osallistumislupaus oli karannut suusta, pelotti. Ei minusta ole juoksemaan vaaroja. Minähän kuolen sinne.

Nyt kun asiaa on juurikin tämän mainion joukkion kanssa suunniteltu lisää niin pelko on kaikonnut ja vaihtunut suorastaan riemuun tulevasta. En minä edelleenkään vaaroista selviä, mutta kuolenpahan onnellisena. Kiitti tyypit.