Pelottavia laskelmia

Tällä viikolla oli tehokas mäkitreeni: Malmikartanon täyttömäkeä ristiin rastiin yhdeksän nousun verran. Matkaa taittui 9,16 km. ja vertikaalia 420 metriä. Kyseessä siis oli puhtaasti mäkitreeni.

jos luvut kerrotaan neljällä, saadaan matkaksi 36,64 ja nousuksi 1680m. Kolin polku on 43 km. ja korkeuseroa on n. 1500 m.


Ei siis hirveän isoa eroa siihen, että vetäisi 4 tämän viikon mäkitreeniä kerralla.   Siis mäkitreeniä!!!   Vähän päälle maratonin verran mäkitreeniä!  Mihin mä oon menny lupautumaan?

Lomaa harjoittelusta?

Viikon loma etelässä antoi luvan lomailla myös harjoittelusta. Kävi kuitenkin niin, että Kroatiassa oli niin houkuttelevia kukkuloita, ettei niitä sitten lopulta voinut jättää tutkimatta. Lisäksi majapaikka oli mäellä, joka edellytti 40 metrin vertikaalisiirtymistä aina kun johonkin meni ja paikka oli muutenkin niin mäkistä, että hyötytreeniä tuli joka välissä.

Pienempi, Hollywood Hills:in näköinen nyppylä oli kartan mukaan 170-metrinen. Vähäisen harhailun jälkeen kartan perusteella poluksi luultu reitti löytyi ja se osoittautui jossain määrin pettymykseksi; Poluksi oletettu karttamerkintä olikin jollain betoninoloisella töhnällä päällystetty tie.

Juomapullovyökin unohtui Suomeen, joten jätin myös helteessä elintärkeän juomapullon pois luottaen aamupäivän ukkosen viilentäneen ilmaa sen verran, etten näänny reitillä liikaa.




Korkeampi lähialueen vaellusreitieistä edellytti muutaman kilometrin harhailua kaupungilla turistikartan varassa. Koska juomapullovyö oli edelleen kotona, lähdin köpöttelemään ennen kuin aurinko lämmittäisi ympäristön tukahduttavan kuumaksi.

On vaikea herätä vapaapäivänä kuudelta, mutta varhainen aamulenkki etelässä on osoittautunut monta kertaa aiemminkin loistoideaksi. Ehkä nyt käy samoin.

Kaupunkisuunnistuksen jälkeen löysin polun alun vähän vahingossa eikä se mielestäni ollut läheskään siinä missä sen kartan mukaan olisi pitänyt olla. Täämä reitti oli kuitenkin polkua ja kaiken lisäksi vuori varjosti itseään niin, että ainakin nousun olisin koko ajan varjossa.

Polku oli kerrrassaan upeaa metsämaisemaa ensimmäisen puoli kilometriä. Sitten puut vähenivät ja maasto muuttui kivistä kasatuksi poluksi. Kiveys oli kuitenkin ajan myötä elänyt niin paljon, että reitti olisi ollut parempi ilman kivipäällysytstä. Se näytti todennäköiseltä vakuutustapahtumalta, joten mahdollinen kävely ei soimaisi omatuntoa kun ei oikein viitsisi nilkkojakaan teloa.

Ylempänä kivikkoisuus hieman väheni ajoittain ja pystyin polun puolesta juoksemaankin - keuhkojen puolesta en kovin kauan kerrallaan. Ylös olisi päässyt myös kabiinihissillä ja hissin yläasema ja siellä oleva rvaintola olivatkin matkani määränpää. Kello oli vielä alle kahdeksan, joten mikään ei ollut vielä auki.

Ylös puukutettuani lähdin varsin pian takaisin, koska siellä ei ollut mitään uutta nähtävää ja vuorikin lakkaisi aika pian varjostamasta itseään.

Maisemat olivat upeita, mutta niitä ei voinut paljon taivastella kun piti tuijottaa niitä hemmetin kiviä sen vakuutustapahtuman välttämiseksi. Paluumatkalla tuli sitten vastaan muitakin hulluja lenkkeilijöitä, jotka myöhäisemmän startin vuoksi joutuivat taapertamaan auringon jo porottaesa rinteeseen. Palattaessa olin sen verran tottunut kivikkoon, että juoksukin sujui ja paluu hotellille tapahtui enisisesti vaiston varassa karttaa juuri vilkuilematta.

Lenkin jälkeen oli pakko hieman palkita itseäni.

Etelässä elintärkeän vesipullon olinkin taas jättänyt hotellille kun se kädessä olisi ollut vähän vaikea juosta.

Mäkeen

Malminkartanon täyttömäestä tulee ensimmäisenä mieleen oma toissatalvinen rypistys kun  umpihangen ympäröimällä kapealla polulla olin rajusti happivajeisena puuskuttamassa kohti nyppylän huippua ja rinteen muuttuessa yhä jyrkemmäksi mp3:soitin alkoi länkyttää Abban biisiä sanoilla "One of us is crying..." No en minä sentään niin helposti pillitä, mutta jotenkin sopi tilanteeseen.

Nyt on ihan toinen ääni kellossa. On kesä ja innostus on valtava. Mäkitreeni sinänsä on niin raskasta, ettei se periaatteessa kauheasti kiinnostaisi, mutta Vaaroilla olevan 1500 mertin korkeuseron takia on ihan aiheellista könytä jokunen mäkikin. Mäkitreeniin sitäpaitsi pitäisi tottua n. viiden kerran jälkeen kunhan käy säännöllisesti. Kuulemma.


Aiemmin on tullut opittua, että pelkkä Malminkartanon alppien portaiden taapertaminen jumittaa jalat erityisen tehokkaasti. Siksi nyt mennään välillä portaita, välillä jyrkkää mäkeä ja välillä loivaa. Näin harjoitus ei ole muutenkaan niin puuduttavaa. Ja kun hengitys salpautuu niin jopa kevyt hölkkäkin vaihtuu ihan suosiolla kävelyyn. Huipulla pahimman puuskutuksen hetkenä on kuitenkin tärkeää jatkaa liikkumista edelleen etteivät paikat jumiudu vaikka pikku pysähdys tuntuu miltei ylivoimaisen houkuttelevalta.

Tämä oli nyt toinen mäkitreeni. Matkaa taittui 7,4km ja nousua tuli n.350m. Tracker tosin väittää, että parkkipaikka on 11 metriä korkeammalla kuin aloitettaessa. Tältä yläparkkikselta löydetty auto näyttää kuitenkin omalta. Tracker sekoilee - taas.

Kapuaminen ei ollut tänään kohtuuttoman raskasta, mutta nyt juoksun jälkeen reisiin sattuu yllättävän paljon. Avuksi varmaan venyttely ja kylmägeeli juuri ennen nukkumaanmenoa. Kylmägeelin kanssa kannattaa muuten olla tarkkana ettei läträä geeliä yläreisiin
niin paljon että aine leviää pyjaman mukana sinne tänne. Voi olla muuten vähän vaikea nukahtaa.

Uudet kengät

Minulla on nyt uudet kengät. Monella juoksusaitilla ihmiset julkaisevat kuvia kengistään ja ovat sitten tavattoman tohkeissaan niistä. Se ilo on sinänsä kovin mukavaa.




Minä en saa kengistä sellaista riemua. Ne ovat kengät. Toivottavasti ovat hyvät. Niissä lukee Salomon SpikeCross3 ja niissä on nastoja punaisissa pohjissa. Edelliset nastakengät ovat pysyvästi kuraantuneina paljon uskottavamman näköiset. Näillä uusilla ei oikein uskalla vielä kunnon mutalikkoon edes mennä.


  

Uudet oli kuitenkin pakko ostaa, koska edeltäjät, varsin mainioiksi havaitut Inov oroc 340:t alkavat olla jo sen verran tallatut, etten ole varma ovatko ne enää juostavissa, kun on aika mennä Kolille. Nyt on yllinkyllin aikaa sisäänajaa nuo uudet.

Joku urheilija käyttäisi varmaan muutaman parin loppuunkin kesän aikana.


Alkuperäinen ajatus oli ostaa toiset nasta -Inovit, mutta kun niitä ei löytynyt mistään niin päädyin Salomoneihin. Salomonin lesti on kuulopuheiden mukaan sitäpaitsi hieman Inovia leveämpi, joten Salomon voi olla minulle jopa parempi. Ensivaikutelma parinkymmenen kilometrin jälkeen on ainakin hyvä.

Myyjä yritti näin kesäaikaan tyrkyttää samasta kengätä nastatonta versiota, mutta Vaarat aiemmin kiertäneiden mukaan nastat ovat Kolilla paremmat. Uskon heitä. Onneksi nastareita löytyi kaupan varastosta. Pieni pohdinta tosin jäi vielä päälle, että olisko sittenkin pitänyt ottaa aavistuksen pienempi koko. Toisaalta pienemän koon kanssa asiaa pähkittäisiin nyt ehkä toisin päin.

Bodom trailia ja extremerun:ia

Kymmenen kilometriä viikossa ei oikein riitä kehittämään juoksukuntoa ja siksi on pitänyt aloittaa pidemmät matkat. Se vaan ei ole oikein huvittanut ja usein ei ihan oikeasti ole ollut aikaa. Kevääseen osui sitten pari matkaltaan pidempää juoksutapahtumaa, joiden myötä tuli vähän vahingossa aloitettua pidemmät lenkit.

Enimmäinen tapahtumista oli Bodom trail. Se on polulla juostava puolimaraton. Siellä voi halutesssaan juosta ihan luvan kanssa vähemmänkin, koska 12 km. juokseville on oma sarjansa. Erityisen hienoa tässä on se, että vielä kisan aikana voi päättää kummman matkan juoksee. Sinänsä ovelaa järjestäjältä, että matkat ovat 12 km tai 21: Kun on juossut 12, on juossut jo selvästi yli puolenvälin ja siksi on ehkä vaikeampi lopettaa kesken jos alkuperäinen ajatus oli juosta 21. Tapahtuma oli todella hyvin järjestetty tänäkin vuonna vaikka mutaa ja suota oli reitillä paljon viimevuotista enemmän. Järjestäjä on kuitenkin vapautettu vastuusta kisaa edeltäneiden sateiden osalta.


Minulta juoksu meni vähän metsään alkuviikolla olleen vatsataudin vuoksi. Ilmeisessti sen jälkioireina tuli pohkeisiin pahoja kramppeja viimeiselle 6:lle kilometrille. Vikan kutosen juokseminen sattui. Oli vaikea yrittää köpötellä vain reisiä käyttäen. Ilman kannustavaa seuraa olisi keskeyttäminen tuntunut varmaan oikein hyvältä idealta, mutta nyt se ei tullut edes mieleen.


Bodomin opetus: Tarkkaile ennen Kolia viimeisen viikon syömisiä jos vaikka nestetasapainon jonkinlaisella hallinnalla voisi välttää enimmät krampit. Nyt pitää vain löytää joku, joka tietää näistä jutuista vähän enemmän.


Toinen vähän pidempi lenkki oli Extremerun Vantaan Hakunilassa. Se oli juoksutapahtuma eikä niinkään kilpailu. Rata on 16 km. varsin mäkistä maastoa. Sen varrelle on ripoteltu  n. 30 erilaista kylmää, märkää, korkeaa, raskasta, mutaista tai muuten hankalaa estettä. Menimme tuonnekin Kuusijärven lenkeiltä tutulla porukalla, joka yllytti toinen toistaan sanomaan enemmän kyllä muiden keksimille hullutuksille. Niinpä löysimme itsemme Hakunilasta luolamies- ja -nais -asuissa.


Tapahtuman miltei ainoa, mutta sitäkin suurempi miinus oli se, ettei lähtöä ollut vieläkään porrastettu vaikka jonossaköpöttely on ollut kisan ongelma jo ensimmäisesta extremerun:sta lähtien. Yhteislähtö kuuluu kuulemma tapahtuman henkeen. No joo: Yhteislähtö voi näyttää hauskalta selostuslavalta, mutta kun radalla oli itse juoksemassa niin juoksemaan pääsi vain kun lähdössä kiilasi härskisti aika kärkeen riippumatta siitä mikä oma nopeus oikeasti oli. Vähän kärjistäen: Loppupäästä lähtevät joutuivat kävelemään radan jonossa. Jotenkin tuntui, että se "run"-sana tapahtuman nimessä olisi edellyttänyt muuta.


Tietoisina porrastamattomuudesta tungimme lähtöryntäyksen alkupäähän ja pääsimme siten ihan juoksemaankin. Minä oman porukan heikoimpana lenkkinä sain meistä parasta harjoitusta kun juoksin luolamiehenä paitsi kieli poskessa niin myös kieli vyön alla. Oma aika parani viime vuodesta n. 7 minuuttia, vaikka nyt ei varsinaisesti kelloa vastaan juostukaan (Mä voitin mut silti).


Sen verran hyvät muistot jäivät sekä Bodom trailista, että Hakunilan mäistä, esteistä ja paskaojassa uimisesta, että on outoa jos kumpaankiin juoksuun ei päädytä ensi vuonnakin.


Muutenkin on virinnyt omituisia ajatuksia siitä mihin voisi mennä juoksemaan sitten joskus Vaarojen jälkeen.

Kokemuksia Ninan murhalenkiltä

Note to myself: Jos yhteislenkin vetäjä on Madeiran ultralla oman sarjansa voittaja niin kannattaa uskoa jos lenkin kuvauksessa mainittu nopeus tuntuu olevan oman kunnon ylärajalla. ...Ja alueen KAIKKI ylämäet koluttiin sitten myös. Nyt sattuu jalkoihin , selkään, vatsaan ja kylkiin. Käsiin ei satu. Tämä tekee mulle kuulemma hyvää. Silti mukana jatkossakin.

Opettele sanomaan ei

"Sano enemmän kyllä, voit päästä seikkailuun" lukee kaverin blogisivulla mietelauseena. "Paskanmarjat" pitäisi tällä logiikalla lukea omassa blogissa vastauksena. Olen yleensä sanonut enemmän kyllä ja ajautunut tekemään kaikenlaista mielenkiintoista. Nyt olen kuitenkin epähuomiossa jotenkin päätynyt lupautumaan Vaarojen maratonille.

Kaikki alkoi puolisentoista vuotta sitten kun yksi kaveri suositti menemään mukaan Helsinki trail running clubin (myöhemmin. htrc) yhteislenkille Kuusijärville. Polkujuoksu oli illan idea. Kuusijärven parkkipaikalla olikin sitten kovin ammattimaisen näköista juoksijaa; Oli maastokenkää, nastaria, juoksutrikoota, rannetietokonetta,  jos jonkinlaista valolaitetta ja juomareppua. Muut puhuivat maratoneista ja muista vielä paljon maratonia pidemmpistä lenkeistä. Iso osa näistä kummajaisista olikin jotain hemmetin ultrajuoksijoita. Minä ja toinen kaveri, jonka höynäytin mukaani oheiskärsijäksi olimmet ihan perusverkkareissa ja hyvin tavanomaisissa lenkkareissa. Harvoin olen tuntenut olevani yhtä väärässä paikassa kuin silloin. Poiskaan ei silti oikein kehdannut lähteä.

Suureksi hämmästykseksemme pysyimme porukan mukana. Vaivoin, mutta mukana kuitenkin. Vahvana motiivina oli toki se, ettemme osaisi pimenevästä metsästä pois jos jäisimme muista jälkeen. Metsässä oli kuitenkin kiva juosta. Ihan erilaista kuin puuduttavan maantien varressa köpöttely rekkojan ja mopojen päristellessä jatkuvasti ohi. Luonnollisesti juoksu oli metsässä juuria ja kiviä väistellessä paljon raskaampaa kuin tasamaalla. Toisaalta nivelet rikkova toisto puuttui askelluksesta kun jokainen askel oli erilainen. Tietysti metsässä kirmaamiseen tottumattomana oli hyvät mahdollisuudet venäyttää jokin paikka tallaamalla joku askel sopivasti harhaan johonkin kivenkoloon tai vastaavaan pikku ansaan.

Tuon ensimmäisen n. 10 kilometrin pyrähdyksen jälkeen tunsi todella käyneensä lenkillä. Tottahan se muu porukka joutui vähän himmailemaan mun hitauden vuoksi, mutta seikka, joka sai lähtemään myöhemmin uudestaan saman porukan mukaan oli se, että kukaan ei ylenkatsonut surkeaa juoksukuntoamme eikä varusteita millään tavalla. Henki oli porukassa äärimmäisen hyvä ja kannustava.

Kun näitä lenkkejä aika usein juostiin omalla kotiseudulla niin pikkuhiljaa kävi niin, että omasta aiemmasta vakiolenkistä tuli yksi htrc.n toissa talven vakiolenkeistä ja minä siinä jotenkin päädyin yhteislenkin järjestäjäksi ja vetäjäksi. Ilmeisesti oli taas tullut sanottua enemmän kyllä väärässä paikassa. Samalla tuli pikkuhiljaa aloitettua varustelukierre: Nastarit, aika pornot juoksutrikoot, toiset trikoot, hävyttömän kallis otsalamppu ja muuta pientä.

..Kaveri, joka alun perin suositti menemään mukaan muuten karkasi maasta ilmeisesti ihan siksi ettei tarvitse tulla tuonne rääkättäväksi.

Siltä ensimmäiseltä lenkiltä on elävimmin jäänyt mieleen kannustava henki ja zemppaus, joka varmaan minutkin sai jäämään saman tien mukaan kuvioihin. Samaa henkeä olen yrittänyt sitten viljellä noilla omilla lenkeillä. Sittemmin on se juoksukin alkanut vähän kiinnostaa (Nyt se ei ole enää pakkopullaa elinajanodotteen nostamieksi).

Omat lenkit ovat lyhyitä (yleensä n 10km) ja huomattavan hitaita moniin muihin htrc:n järjestettyihin yhteislenkkeihin nähden. Tarjolla on siten lenkkejä kaikentasoisille harrastajille. Noissa yhteislenkeissä on varsin usein mukavasti kerrottu tapahtumakuvauksessa, että millaista kyytiä on odotettavissa. Joskus on omilla lenkeillä saattanut epähuomiossa kunnon kohennuttua vauhti vähän päästä karkaamaan, mutta ketään ei ole kuitenkaan onnistuttu metsään eksyttämään.

Jotenkin tuossa juostessa on sitten muodotunut vallan mainio porukka, joka lenkkienjälkeisissä savusaunasessioissa on suuressa viisaudessaan saanut päähänsä, että Vaarojen maraton olisi jotenkin hyvä idea. Pari oikeaa pidemmän matkan juoksijaa ja muutama aloitteleva, liian helposti kyllä -sanova polkujuoksija yllyttämässä toinen toistaan on sitten johtanut tilanteeseen, jossa ollaan menossa Vaaroille. Nyt pitäisi alkaa harjoittelemaan sinne sitten ihan oikeasti. Kymppi Kuusijärven seuduilla 1 krt/vko. ei enää riitä. Aluksi, kun osallistumislupaus oli karannut suusta, pelotti. Ei minusta ole juoksemaan vaaroja. Minähän kuolen sinne.

Nyt kun asiaa on juurikin tämän mainion joukkion kanssa suunniteltu lisää niin pelko on kaikonnut ja vaihtunut suorastaan riemuun tulevasta. En minä edelleenkään vaaroista selviä, mutta kuolenpahan onnellisena. Kiitti tyypit.