Uteliasuutta

Vuoden pimein aika on taas ohi eikä tarvetta otsalampulle toistaiseksi ole.


Aloitin kuitenkin kauan sitten pienimuotoisen pohdinnan siitä, ovatko merkkilamput olennaisesti parempia kuin kiinalainen halpiskrääsä ja tämä aiheesta aloitettu kirjoitus on ollut raakileena nyt liian kauan ja siksi tämän on nyt aika valmistua.




Ykköslamppuni on Pezl Nano. Olen ollut siihen varsin tyytyväiinen. Kiinnosti kuitenkin tietää minkälaisia ovat murto-osan Pezl:n hinnasta maksavat kiinanihmeet. Kiinnosti jopa niin paljon, että yksi sellainen piti tilata.

Koska oli ilmeistä, että kiinalaiset lupasivat rutkasti ruusuisempaa tulevaisuutta kuin mitä pystyivät tarjoamaan niin oli parasta katsoa missä oli kaikkein suurimmat lupaukset niin tavoite olisi ehkä saavutettu jos mainos toteutuisi edes etäisesti.

ebaysta löytyi lamppu, jossa mainostettiin huikeaa 8000 lumenin valotehoa (Omassa Pezlssä sanotaan olevan 340). Kiinanihmeen hinta oli alle 30€  (Pezl yli 160€).



Valostore on tehnyt omien sikakalliiden (luultavasti myös ihan hyvien) tuotteidensa ja halpislamppujen välillä joitain vertailuja ja luonnollisestikin niissä on ihan aiheesta ja perustellusti päädytty siihen, että halpislamppu on ollut huonompi kuin heidän edustamansa tuotteet. Ovat siinä sivussa kuitenkin jättäneet vähän sivuosaan sen, että edustamansa lamput maksavat 10-20 kertaa halpislampun verran. Vertailu ei siten tunnu ihan tasapuoliselta.


Tiedän toki, että Pezl ei ole ainoastaan hyvä lamppu vaan siinä laadun liäsksi hintaa lisää merkki.


 Pezl:n tekee sitten vieläkin kalliimmaksi reaktiivisuus: Lamppu mittaa takaisin heijastuvan valon määrää ja säätää kirkkautta niin, että jos sitä käyttää valoisassa niin lamppu ei loimota täysillä ja näin akku kestää merkittävästi kauemmin. Toiminto olisi ilmeisesti myös hyvä jos vaikka suunnistaisi ja selailisi karttaa välillä: Lähelle katsottaessa täydellä teholla loimottaminen vain häikäisisi ja heikentäisi hämäränäköä joksikin aikaa. Koska en suunnista niin tällä ei ole minulle juuri merkitystä.

Boruitissa ei mitään reaktiivisuutta ole. Valon voimakkuutta voi sensijaan säätää käyttämällä joko keskimmäistä lamppua, reunimmaisia lamppuja tai kaikkia. Lisäksi lampussa on jokin vilkkutoiminto, jolla saa ainakin päänsäryn jos nyt ei ihan epilesiaa. Vilkkutoiminto on siis paitsi turha niin myös erittäin ärsyttävä.

Boruit painaa 302g  ja  Pezl 190g. Grammoina ero on tangokuninkaan huumeostosten luokkaa, mutta lampun painona ero ei ole valtava. Lamput ovat sikälikin painon puolesta vertailukelposia, että kummassakin akku keikkuu kiinnitysremmeissä pään mukana. Juostessa tuo Boruitin 112 g lisäpaino kuitenkin tuntuu. Se ei tee lampusta käyttökelvotonta, mutta ainkin juoksuun Pezl on olennaisesti mukavampi. Muutoin molempien hihnaviritelmät ovat käytön kannalta varsin samanlaisia ja sangen toimivia.

Mitään valovoimaa/kirkkautta mittaavaa härveliä minulla ei ole, joten vertaan lamppujen kirkkauksia silmällä.

Kuvan vasen valokuvio on Boruitin ja oikea Pezl:in

Kuvassa valotehossa näyttäisi olevan isompi ero kuin mitä se todellisuudesa on. Boruit kuitenkin  häviää pezl:lle jonkin verran. On myös ilmeisen selvää, että luvattu 8000 lumenia on silkkaa p...aa miten tahansa mitaten. Jos Pezl:n 340 lumenia(täydellä teholla) pitää paikkansa niin Boruitin lukema on suunnilleen samaa luokkaa. Ehkä vähän alle. Vetailu silmälläkään ei ole ihan suoraviivaista kun valokuviot ovat vähän erilaisia. Joka tapauksessa halpislampullakin näkee ihan hyvin.

Eli kun näitä edelläolevia asioita vähän summaailee niin Pezl vie voiton hinnastaan huolimatta jos sitä pitää käyttää niin että painolla on merkitystä. Epäilen myös, että Pezl voi olla luotettavampi vaikka omassa Borutissa ei olekaan ollut koskaan mitään ongelmia. En silti ottaisi Boruit:ia ensisjaiseksi lampuksi vaikka vuorikiipeilyyn. Pezl:ssä sensijaan ON ollut merellä vähän kosketushäiriöitä lamppuun roiskuneen meriveden vuoksi. Pezl:in akun liitäntä lampun johtoon on periaatteessa roiskeveden pitävä, mutta todellisuudessa ei sitten näköjään kuitenkaan ole. Boruitoa en ole vastaavaan käyttöön uskaltanut vielä viedä ja mm. siksi en uskalla vielä antaa sille puhtaita papereita vaikka siinä ei luotettavuuden suhteen olekaan ollut mitään moitittavaa.

Eli Jos lampun paino ei ole ongelma niin voi ihan perustellusti miettiä kannattaako itseään maksaa kipeäksi merkkilampusta kun jokseenkin vastaavan valotehon saa murto-osa hinnalla.Eli esimerkiksi retkeilyvaloksi tai auton korjaamiseen ja vastaavien ahtaiden paikkojen työskentelyyn painava halpislamppu on hintansa vuoksi paljon merkkilamppua fiksumpi ostos.

Omat lamput on ostettu jo pari vuotta sitten ja sen jälkeen sekä merkkilamput, että halpislamput lienevät kehittyneet verratuista. Nykyään löytynee myös kevyitä halpislamppuja.

RIMAA HIPOEN (NUTS Karhunkierros K53)

Luin jostain ohjeita ensimmäiselle puolimaratonille valmistatumiseeen ja niissä sanottiin, että lenkkien määräksi riittää hyvin 3 kertaa viikossa.

Siis hetkinen: 3 kertaa viikossa tasamaan puolimaratoniin?

Minä olen menossa ultralle ja treeniä on pitkin talvea ollut aika lailla kerran viikossa eikä matkakaan ole ollut juuri kymppiä pidempi. Onneksi talviset lenkit on sentään aika usein vedetty umpihangessa.

Nyt keväämmällä matkoja ja harjoituskertojakin on tullut lisää niin, että useamman kerran on ollut 2 juoksukertaa /vko ja viimeisten kuukausien matkatkin ovat olleet jo varsin usein yli 20 km lenkkejä.

Kaiken kaikkiaan pari vikaa kuukautta on mennyt juostujen matkojen suhteen aika samalla lailla kuin Vaaroille valmistauduttaessa.

Kuukausittaiset kilometrimäärät ovat kovin ujoja jos niitä vertaa minkä tahansa lajin urheilijoiden harjoitusmääriin.

Helmikuu: 71,82 km

Maaliskuu 67,1 km

Huhtikuu 109,6 km

Toukokuu: 107 km

Toukokuun luvussa on Karhunkierros mukana. Toukokuun muutoin vähäinen matka johtuu siitä, että palautuminen Karhunkierrosta varten alkoi Bodom trailista ja sen jälkeen lenkit ovat olleet tarkoituksella vain 10 kilometrisiä tai lyhyempiä.

…Eli treeniä on kaiken kaikkiaan tullut hirveän pajon vähemmän kuin suositellaan.

Siihen syynä on ollut jossain määrin Vaarojen jälkeen vaivannut lonkan kipeytyminen, mutta toisaalta on ollut myöskin muuta tekemistä. Lonkan uudelleen kipeytymisen mahdollisuus Karhunkierroksen aikana jännitti pitkin talvea aika lailla kun harjoitellessa oli silloin tällöin jonkin verran oireilua.

 

Varusteiden suhteen homma oli nyt paljon helpompaa kuin Vaaroille mentäessä, koska mitään varustehankintoja ei enää tarvinnut tehdä.

Suunnitelma Karhuille oli jokseenkin sellainen, että ruokaa pitää huitaista puolen tunnin välein ja osa ruoasta pitää olla jotain muuta kuin energiapatukoita tai geeliä. Sillä ei pitänyt olla väliä tekeekö mieli syötävää vai ei.

Niinpä ruokapuoli koostui kuudesta energiapatukasta, 2:sta geelistä, 2:sta pippurimeetvurstisämpylästä, kahdesta vauvanruoka -hedelmäsoseesta (Semper) ja valmiiksi annostelluista Gatoradejauheista,  joista valmistajan ohjeilla saa 4,5 litraa urheilujuomaa. Ja tietenkin 10:stä suolatabletista, jotka maistuvat lähinnä pahville niissä käytetyn täyteaineen (selluloosa) vuoksi. Kun pahvisuolat on joskus tulevaisuudessa lopulta syöty loppuun niin hankin tilalle ihan tavallista merisuolaa.

Talven suurin huoli mahdollisesta lumisesta reitistä suli kokoon samaa tahtia lumen kassa. Sitten tuli huoli  kevättulvasta, mutta se kuivui kasaan veden laskiessa. Viimeinen pelko oli vesisade, mutta lopulta todellisuus oli aika lailla päinvastainen jossain vaiheessa povattuun kohtuullisen märkään ennusteeseen nähden.

 Reissu alkoi siirtymisella Kuusamoon.

Lentopäivää seuraavana kisapäivänä oli täydellinen auringonpaiste. Pitkät trikoot vaihtuivat aamiaisen jälkeen shortseihin.

Aamiainen koostui kipollisesta mysliä, kipollisesta puuroa, sämpylästä ja erilaisista juotavista. Tuntui oudolta yrittää syödä itsensä aamulla kylläiseksi kun normaalisti en aamiaista juurikaan syö.

Sitten oli ohjelmassa kisajärjestäjän organisoima bussikuljetus Rukalta lähtöpaikalle. josta vessatauon ja yleisen hermoilun jälkeen kirmaaminen alkoi klo. 10.

Syöminen alkoi suunnitellusti heti 10:30. Tarkoitus oli syödä jotain aina puolen tunnin välein nälän tunteen todennäköisestä poissaolosta huolimatta.

Ensimmäiset kymmen kilometriä (hatusta vedetty arvio) olivat aivan loistavaa melko sileää havunneulasten peittämää kangasmetsää. Juurakkoja ja kiviä ei juuri ollut. Oli lämmin, mutta ei kuuma. Luultavasti tämän vuoden paras juoksualusta ja -sää.

Pikkuhiljaa polku muuttui kivisemmäksi ja juurakkoisemmaksi ja ensimmäinen ja suurin ongelma liittyi nousevaan lämpöön ja siihen, että ensimmäinen huoltopiste oli vasta 31 km:ssä. Kohonnut lämpö pakotti juomaan laskettua enemmän. Repussa oli lähtiessä 1,5 litraa juotavaa ja oli selvää, ettei se riitä huoltopisteelle asti.

Juomarakko (=juoksurepussa oleva dynaaminen säiliö)  alkoi olla aika kevyt, mutta onneksi joki oli tuotu jossain kohdassa sopivasti polun viereen. Täytin reppua n. puolella litralla ja ajattelin, että tällä päästään niukasti huoltopisteelle. Liikaa en viitsinyt täyttää ettei tulisi kanniskeltua ylimääräistä painoa. Arvio meni pahasti metsään, koska juotava loppui ehkä 7 kilometriä ennen huoltoa ja silloin oli niin kuuma, että nestevaje iski nopeasti. Muutamat kilometrit ennen 31 km. huoltoa olivat juoksun pahimmat. Maisemat olivat mahtavat, mutta niistä ei pahemmin nauttinut kun halusi vain huoltopisteelle hoivaamaan itseään parempaan kuosiin loppumatkaa varten. Matkalla ylitetyt ojatkin olivat niin pieniä, että niistä ei uskatanut lisävettä enää ottaa. Jyrävän seudulla taas huoltopiste oli niin lähellä, että siellä ei enää viitsinyt pysähdellä, kun huolto oli alle kilometrin pässä. Tai niin ainakin uskoin.

Huolto1:

Miten voi banaani ollakin niin hyvää kun se tuodaan keskelle metsää nääntyneen taapertajan ahmittavaksi? Banaaninkappaleiden lisäksi huoltopisteellä oli tarjolla sipsejä, suklaata, vettä, urheilujuomaa ja vessa.

Alkuperäisen suunnitelman mukaisesti Tökkäsin kännykän kiinni varavirtaan 31 km kohdalla ja vaihdoin kuivat sukat. Vaikka mitään pludauksia ei alkumatkasta ollutkaan sattunut niin jalat olivat hikoilleet niin, että riski hiertymiin ja rakkoihin tuntui olevan hyvin suuri. Kuivat sukat luultavasti auttoivat tähän aika paljon. Ainakin ne tuntuivat kovin mukavilta.

 

Nyt polku alkoi olla aika paljon kivisempää ja juurakkoisempaa, joten jalkoihin piti tuijottaa vieläkin tiukemmin kuin alkumatkasta ja maisemat jäivät aika lailla  noteeraamatta. Toisaalta Jyrävä oli maisemallisesti oikeastaan ainoa mikä varsinaisesti kiinnosti ja se oli jo takana (ja sekin jäi sitä paitsi vaille ansaitsemaansa huomiota kun oli niin jano).

43:ssa kilometrissä tuli uusi ennätys pisimmästä kuljetusta päivämatkasta. Sen jälkeen syntyi uusi enkka joka askeleella. 

Tuo vesien puhtaus on tällä polulla erinomaisen hieno etu. Oikein kuumissaan on ylivertaisen mukavaa huuhtaista kädet ja kasvot virtaavassa vedessä ja juoda suoraan joesta. Vesi oli äärettömän paljon paremman makuista kuin lämmin Gatorade. Harmi, että näitä joestajuomismahdollisuuksia alkoi loppuvaiheessa olla aika harvakseen.

  

Ruokaa oli tarkoitus mutustella puolen tunnin välein riippumatta siitä onko nälkä, mutta jo ensimmäisen huoltopisteen jälkeen ajatus energiapatukoista alkoi ällöttää niin, että suunnitlema unohtui johonkin taka-alalle. Juominen sentään sujui edelleen hyvin vaikkakin huoltopisteellä otettuun täydennykseen muutin urheilujuoman sekoitussuhteen puolet laihemmaksi kuin mitä Gatorade suosittaa.

Seuraava eli toinen eli viimeinen huoltopiste 48 km:ssä tuntui olevan jotenkin kaukana. Viimeiset kilometrit ennen sitä ovat aika tuskaisia. Vauhtiakin oli pakko himmailla varmuuden vuoksi hitaasta vielä paljon hitaammaksi reitin läpäisempisen varmistamiseksi ja toisaalta siksi, että yhtään kovemmalla nopeudella alkoi heti

tuntua, että rakkoja alkaa muodostumaan.

Ennen viimeistä huoltopistettä oli sitten ensimmäinen iso mäki. Jossain oli sanottu, että koko matkalla olisi nousua 800-900 metriä. Kun vaaroillla nousua on jotain puolitoista kilometriä niin karhun nousun ei pitäsi tuntua missään. Siksi ei myöskään niin haittaa vaikka mäkitreeni on jäänyt tekemättä.

Harmi, ettei tuo 800-900 nousu (ja lasku) -metriä täsmää todellisuuden kanssa. Oikeasti nousua näytti olevan 1354m ja laskua 1158m (jälkeenpäin katsottu tracker:sta).

Ensimmäinen iso mäki on hirveä. Eikä pohjalle köpötelty 45 km tee siitä juurikaan kevyempää. Ainoa lohtu on se, että seuraavaan huoltoon on enää pari kilometriä ja toisaalta edellisen huollon kohdalla kävi niin, etttä matka jatkui ihan uusin voimin ja uudella innolla huollon jälkeen. Niin saattaisi käydä nytkin.

48 km ja toinen eli viimeinen huolto.

Toinen huolto on henkisesti tärkeä etappi. Tästä seuraava pysähdys kun on sitten jo maali. Toisaalta nyt on myös henkisesti valmistauduttu siihen, että loppumatka on mäkisyyden vuoksi yhtä helvettiä. Suurin osa nousuista ja laskuista osuu viimeiselle 7:lle kilsalle ja mäet ovat paitsi aika jyrkkiä niin myös kivisiä.

Olen kiertänyt Karhunkierroksen parikymmentä vuotta sitten ihan vaeltamalla ja siltä ajalta muistan liian elävästi tilanteen, jossa Ruka näkyy ensimmäisen kerran. Samalla näkyy kuitenkin kovin lohduttomasti joukko muita vaaroja/tuntureita. Näkymästä oivaltaa heti, että nuo muut tunturit pitää ylittää ennen kuin ollaan edes Rukan juurella.

Tieto siitä, että tämä näky tulee vielä jossain vaiheessa vastaan auttaa valmistautumaan siihen, että juuri nyt alla oleva nyppylä ei ole läheskään viimeinen.

Lopulta alla on viimeinen nousu Rukan rinnettä ylös. Se on helppokulkuinen ja nyt yhden energiageelin jälkeen voimia tuntuu levan jäljellä vaikka kuinka. Jaloissa oleva särky kuitenkin osoittaa, että matka ei olisi voinut olla juuri pidempi ja nopeampi vauhti olisi varmasti tehnyt rakkoja. 

Aikaa on kulunut aivan käsittämättömän paljon, mutta se ei paljon purista, koska ainoa tavoite oli päästä reitti läpi.

Se toteutui.

Harjoittelun määrään nähden pidän läpäisyä jonkinasteisena saavutuksena jos nyt ei ihan ihmeenä sentään.

On hyvin madollista, ettei tänne tarvitse tulla enää ikinä vaikka reitti oli upea, mukavan vaihteleva ja itse tapahtuma hienosti järjestetty. Jalat tutuivat vielä kisailtana sittenkin säästyneen rakoilta, mutta ihan vaurioitta en rupeamasta selvinnyt. Toisen isovarpaan kynsi on jännän värinen ja kynsivalli on turvonnut ja mustunut. Saattaa kynsi irrota jossain vaiheessa.

Rakotkin sitten tulivat päkiään ja isovarpaan tyveen, mutta jotenkin omituisella tavalla vasta seuraavana päivänä, joka oli lähinnä lepäilyä ja lentsikassa istumista. Hiertymiä en juostessa huomannut, mutta kisan jälkeen pesulla pakaroissa kirveli ilkeästi siinä missä oli kalsarien "lahkeiden" reunat. Mitään nännien teippailua tai vastaavaa en harrastanut.

Syötävää mukana oli 6 energiapatukkaa ja 2 geeliä. Pippurimeetvurstisämpylöitä oli 2 kpl samoin kuin vauvanruokahedelmäsoseita. Urheilujuomajauhetta oli 4,5 litran annokseen(valmistajan ohjeen vahvuiseen). Tästä jäi 1,5 litraa vastaava jauhemäärä käyttämättä kun tein molemmilla huoltopisteillä olennaisesti ohjetta laihempaa juotavaa. Patukoista jäi syömättä peräti 3. Myös toinen geeleistä tuli kannettua turhaan. Huoltopistteilla tuli kyllä syötyä ihan reilusti niitä järjestäjän paikalle kiikuttamia banaaninkappaleita, suklaita, keksejä ja sipsejä.

Illalla tunsin ansainneeni oluen.

Elopainon hienosäätöä

Kaiken harjoittelun, juoksun aikana syödyn suolan ja hiilihydratin ja nesteytyksen jne. viilaamisen ohella suurin juoksua keventävä tekijä on oma paino. Vaaroilla sitä oli 5 kiloa liikaa. Kun sieltä selvittiin kunnialla niin varmin tie Karhun ultrasta selviämiseen on häivyttää tuo ylimääräinen 5 kiloa.

Mulle ei sellainen varovainen syömisen tarkkailu oikein sovi ja siksi päätin tällä viikolla ottaa shokkialoituksen keventämiseen ja syön iltaisin vain salaatteja.

Ensimmäinen ilta meni muuten ihan ok., mutta vähän väliä kävi mielessä, että mitähän sitä söisi. Välttääkseni saman toisena iltana ajattelin, että pitääpä hankkia jotain näennäisruokaa, jota voi rouskuttaa koko ajan.

Ostin kukkakaalin. Se on kai terveellistäkin? Se on mukavan mautonta eikä rakennekaan herätä erityisen suurta inhoa.

Siinä se sitten meni illan mittaan. Loppuvaiheessa alkoi jopa vähän tympimään eikä tehnyt mieli syödä oikeastaan yhtään mitään. Oli hyvin kylläinen olo.

Myöhemmin illalla kukkakaali alkoi tehdä salakavalaa paluuta niin, että hengitys haisi aivan järkyttävästi ja myöhemmin suuhun tuli kukkakaalinoomainen maku, mutta paljon voimakkaampana kuin kasvia syödessä.

Hampaidenharjaus poisti sekä löyhkän, että maun, mutta vain hetkeksi. Kun yölllä vatsaa alkoi vääntämään niin tuo suussa tuntuva maku oli jo lähes kuvottava. Vatsakipukin johtui epäilemättä ruokavaliosta. Raakaravinto taitaa olla aika työlästä sulatettavaa. Onneksi kipu meni aika pian ohi.

Minulla ei ollut mitään suurempia inhjoja kukkakaalia kohtaan ennen tuota iltaa. Jospa nyt jatkossa sitten ihan vaan kinkkusalaattia.

Sealskin

NUTS Karhunkierros 53:lle valmistautuminen alkoi saman tien kun Vaaroisa selvittiin ja nyt syksyn tullen kelit ovat muuttuneet sen verran kosteiksi, että lätäköiden väistely polulla alkaa olla mahdotonta.

Olisi tietysti kovin mukavaa, jos lätäköitä ei edes tarvitsisi väistää ja jalat pysyisivät silti kuivina ja lämpiminä. Kavereiden kehuttua tämän olevan vain varustekysymys, piti ostaa kehutut Sealskinit ja kokeilla onko niistä mihinkään.

Viitisenkymppiä sukkaparista on paljon, joten odotukset ovat aika korkealla. 10 kilometrin testilenkillä en sitten todellakaan väistele kuraa enkä lätäköitä. Juoksen kaikista läpi. Istuvuus ei ole näissä läheskään niin hyvä kuin juoksuun muotoilluilla sukilla, mutta nämä ovat myös paljon normisukkia paksummat. Paksuus vaikuttaa myös muotoon ja toivoa sopii, että ovat sitten myös lämpimät.

Ensimmäisen syvemmän lätäkön kohdalla tuntuu kuin jalat kastuisivat, mutta se osoittautuukin pelkäksi tunteeksi, joka johtuu siitä, että kengät kyllä kastuvat läpi ja kylmän veden tulviessa kenkään tuo kylmyys harhauttaa ensin luulemaan, että jalat kastuivat. Jalat pysyivät kuitenkin vielä tässä vaiheessa kuivina. Kylmyys katoaa aika pian ja matka jatkuu kohti uusia rapakoita.

Kun kengät ovat käytännössä vähän välä täynnä vettä ja jalat alkavat vielä lisäksi hikoamaan niin sukat kastuvat pikkuhiljaa myös sisäpuolelta. Eivät tosin lätäköistä tulevan liejun kautta vaan sisäpuolelta tulevasta hikoilusta kun kosteus ei pääse haihtumaan mihinkään sukan uidessa jatkuvasti ulkopuolisissa lätäköissä. Sisäpuolen merinovilla ei kuitenkaan tunnu erityisen pahalta märkänäkään.

Sukat siis eivät pysyneet täysin kuivina, mutta olosuhteet huomioon otttaen se ei oli ollut mitenkään mahdollista. Seuraavalla kerralla pitänee juosta ns. normaalisit eikä niin että jokainen lätäkkö kolutaan pohjan kautta.

Lenkin lopuksi kävin vielä uittamassa jalat sukkineen ja kenkineen järvessä. Jalat eivät tästä kastuneet yhtään enempää kuin mitä olivat hikoilun myötä kastuneet, mutta kengät sentään puhdistuivat hieman.

Hävyttömän kalliita erikoiskalvollisia sukkia ei ahkä kannata pestä koneessa ennen kuin lakavat käytön myötä hiljalleen vuotaa (sitten ei ole enää niin väliä).

Käsin pestessä voi vielä kokeilla vedenpitävyyttä täyttämällä sukka vedellä. Hyvin tuntuu pitävän.

Palautuminen

Itse kisailta oli ihmeen kivuton. Juoksun jälkeiseen akuuttiin palautumiseen auttoi varmasti kylpylän kylmävesiallas merkittävästi. Hiertymiä ei tullut jalkoihin eikä nänneihin eikä minnekään muuallekaan. Rakoiltakin vältyin.

Tuntui vieläpä, että omat jalat oisivat olleet paljon paremmassa kunnossa kuin mitä kavereiden liikkumisesta voi päätellä heidän mahdollisista tuntemuksistaan.

Sunnuntaina sain säryissä kaverit kiinni. Paluumatkalla autosta nouseminen muutaman tunnin istumisen jälkeen oli haastavaa, vaikeaa ja kivuliasta.

Radan korkeuskäyrä on printattu oivallisesti numerolappuun (ylösalaisin), mistä sitä on helppo seurata pitkin kisaa. Harmi että huomasin tuon kisaviikonloppua seuraavana lauantaina.

Maanantaina päätin hyötyliikkua työpaikan portaikon kuudenteen kerrokseen. Se meni aika sujuvasti, mutta päivän mittaan paikat jumiutuivat taas niin että kävely oli köpöttelyä

Tiistaina toinen jalkapohja alkoi särkeä, mutta keskiviikkoon mennessä särky on kokonaan kaikonnut.
Pari kynttä on mustunut aika jännän näköisiksi, mutta saattavat hyvinkin pysyä kiinni.

Keskiviikkona olo on jo samanlainen kuin ennen kisaa, paitsi että kisaviikonlopun aikana painoa on tullut 1,5 kiloa lisää. Energiavajetta on ehkä ollut kisan aikana, mutta ei näköjään muuten.

Kuva-arvoitus tulevasta

Torstaina oli palauttavan kymmenen kilsan lenkin aika. Se meni normaalia hitaammin, mutta ilman sen suurempia ongelmia. Nyt on siis toivuttu ja tästä suunnataan kohti seuraavaa projektia, johon ilmoittautuminen tulikin jo hoidettua. Siitä myöhemmin.


...joitain saattaa kiinnostaa valmistautumisessa juostut kilometrimäärät:
(muuta liikuntaa on tietysti ollut myös, mutta tässä vain polkujuoksut)

Edeltävä talvi: n. 10 km/vko
Toukokuu: 81,6 
Kesäkuu: 82,2 
Heinäkuu: 44,5 (nilkan nyrjähdys).
Elokuu: 106,6 
Syyskuu: 81

Kisaviikonloppu.

Odotus viimein ohi

Viimein koitti kauan odotettu viikonloppu. Menneiden viikkojen ja etenkin viimeisten päivien sairastumisilta on vältytty ja on aika lähteä mitä mainioimmalla porukalla kohti Kolia. Kuuden tunnin ajomatkan päätteeksi tälläydymme varsin viihtyisään vuokramökkiin valmistelemaan juoksukamoja valmiiksi aamua varten ja jatkamaan hiilaritankkailua. Osa kavereista on saapunut perille jo aiemmin. Me toisesssa autossa kärvistelemme vielä 15-30 minuuttia Netistä ajo-ohjeita etsien, soitellen ja karttasovelluksen kansa taistellen huomataksemme olleemme koko ajan alta 50 metrin päässä kohteesta.

Päällä on pieni huoli aamun kelistä, koska juuri tulleen tiedon mukaan 130 km. sarja on peruttu myrskyn vuoksi. Myrskyn pitäisi kuitenkin olla ohi aamuun mennessä.

Sain vahingossa 130 kilometrin kartan turvavarusteeksi.

Pakkailua ja hienosäätöä kisa-aamuna

Aamulla kellon soiminen viideltä ei juurikaan häiritse kun yö on ollut aikamoista pyörimistä muutenkin. Säännölisiin aamiaisiin tottumattomana päädyn helppoon aamiaiseen ja syön 2 lautasellista mysliä ja lasillisen mehua. Kovin täyteen en uskalla itseäni ahtaa, mutta hiilaria pitäisi saada kuitenkin mahdolisimman paljon. Mysli täyttää vaatimukset aika hyvin.



Maratoonareilla on kuulemma on tapana teippailla nännejä hiertymien estämiseksi. Ainakaan minä en itseäni rupea teippailemaan. Senisjaan ajatuksena on teipata pari tuntia myöhemmin starttaavan kilpasarjan osallistujille mökin ulko-ovi ilmastointiteipilllä ulkopuolelta kiinni etteivät saavuta meitä liian nopeasti, mutta teippi on unohtunut kotiin eikä tässä oikein ole aikaakaan.

Eväsvertailua

Mökistä lähdettäessä on varsin kylmä. On ehkä n.7 astetta ja edelleen kova tuuli. Päälle pitää pukea aiemmin suunniteltujen juoksutrikoiden, pitkän teknisen paidan ja sen päälle vedettävän verkkopaidan lisäksi vielä sekä ohut juoksutakki että hiihtohanskat. Onneksi hanskat tuli aiempien suunnitelmien vastaisesti pakattua mukaan.

Ohje autoilijalle

Sitten suuntaamme Kolin parkkipaikalle valmistautuman lähtöön varsin sopivasti niin ettemme ole mitenkään liian ajoissa.
 
Parkkipaikan kupeessa olevassa metsikössä suoritamme pikaiset biokätköilyt ja sitten taaperramme kohti lähtöviivaa.

Lähtö

Startti ei ole mitenkään ihmeellinen. Kisa vain alkaa ja samalla köpöttely alkaa. Aluksi polku on helppokulkuista loivaa alamäkeä. Otsalamppua ei kaipaa vaikka Aurinko ei ole ihan vielä noussutkaan. Matka taittuu sujuvasti ja oma nopeus on vähän hakusessa. Alkaa sataa kevyesti. Meidän omasta porukasta aiemmin maratoneja juosseet lähtevät pian kipittämään kovempaa. Minä ja toinen ensikertalainen jatkamme omaa rauhallista tahtia. Itse en uskaltaisi kovempaa lähteäkään, koska uskon etten silloin ehkä jaksaisi loppuun asti. Toisaalta huolettaa aamiaisella lipitelty maito: Se voisi alkaa pistää kovemmassa vauhdissa. Sade lopppuu aika pian ja juokseminen lämmittää niin, että takki pitää pakata reppuun aika nopeasti. Samalla jätän hanskatkin pois.

Alkumatkasta juominen tuppaa vähän unohtumaan. Syöminen ei, koska syömme kellon mukaan ensimmäiset väipalapatukat. Ne on nyt pakattu niin ettei ylimääräisiin pysähdyksiin ole tarvetta. Nälkä ei ole, mutta elimistön pitää alkaa priosessoimaan hiilareita sokeriksi aika paljon ennen kuin lihaksisto niitä todella tarvitsee. Katsomme siis kellosta, koska on aika kuvitella nälkää.

Polvi alkaa särkemään 15-16 km. kohdalla, mutta oireilu ja kipu häviävät seuraavan kilometrin matkalla. Hieman jännittää, koska polvikipuja ei ole ollut aikoihin ja niiden vuoksi epäilin etten pysty maratonia koskaan juoksemaan.

Kiviniemi

Lossissa

Ensimmäinen henkinen etappi on 17km. kohdalla Kiviniemessä, jossa on vesistöylitys. Siellä pitää mennä pieni matka soutuveneen kyydissä tai lihaskäyttöisellä lossilla. Kyytiä ei tarvitse montaa minuutia odotella. Harmi, että lossi pitää itse vetää toiselle rannalle. Lossissa kädet kastuvat ja kylmettyvät niin, että otan hanskat jälleen käyttöön. Lossailun jälkeen syödään taas vähän. Kohta vesistöylityksen jälkeen on ensimmäinen vesipiste. Olen lipittänyt alkumatkalla urheilujuomaa aiottua vähemmän, koska 1,5l. juomareppu ei ole vielä tyhjä. Kiviniemi on myös matkan käännekohta, koska se on kartalla etäisin piste maalialueelta. Nyt siis tavallaan alkaa paluumatka eikä matkaa ole taitettu vasta kuin 17 km. Eihän tämä tunnu yhtään missään.

Sitten tapahtuu eksyminen. Jatkamme oletettuun suuntaan ja huomaamme ettei reittimerkkejä näy missään. Myöskään muita kilpailijoita ei näy. Omituisia Kiviniemi -viittoja näkyy kyllä, mutta ne osoittavat oletettuun reittiin nähden väärään suuntaan. Ei auta kuin palata takaisin sinne mistä olemme tulossa havaitaksemme hetkeä myöhemmin, että kyllä me sittenkin olimme oikealla reitillä. Turhauttavaa tällainen ylityön tekeminen.

Seuraava henkinen etappi on matkan puoliväli 21,5 km. Siinä ei sinänsä ole mitään ihmeellistä, muuta kuin että siitä eteenpäin tiedämme, että alle puolet on enää jäljellä. On myös hyvä muistaa, että aina kun menemme eteenpäin kilometrin niin samalla jäljellä on yksi kilometri vähemmän. Ero jäljelläolevassa ja kuljetussa matkassa kasvaa siis aina kahdella kun kuljemme kilometrin. Win-win.

Ryläys

Sitten alkaa könyäminen ylöspäin kun reitille osuu kunnioitusta ja pelkoa herättävä nousuosuus Ryläys. Ryläyksestä on varoiteltu. Oma mielikuva yksittäisestä todella kovasta noususta onkin näköjään aivan väärä. Tämänkin olisi voinut tarkistaa jostain kartasta etukäteen, mutta eipä tullut tehtyä sitäkään. Ryläyksellä on toki isohkoja nousuja, mutta niitä on pitkin pidempää matkaa ja välissä on sitten loivempiakin nousuja ja laskuja.   ...ja taas nousuja. Maisemat ovat kerrassaan upeita, mutta niiden ihmettely ei oikein luonnistu kun pitää tarkkailla kivikkoa ja juurakkoa. Yksi pahannäköinen kaatuminen sattui edelläjuoksevalle kilpakumppanille, mutta hänelle ei kertomansa mukaan käynyt mitään sen kummempaa.




Kolmas etappi minulla on oman henkilökohtaisen pisimmän juostun matkan rikkoutuminen. kun 26,5km tulee täyteen. Nyt teen joka askeleella uutta henkilökohtaista ennätystäni pisimmästä kerralla juostusta matkasta.



Ryläys on rankka, mutta ei ollenkaan niin paha kuin olin kuvitellut. Ehkä Malminkartanon vähäisistä mäkitreeneistä on sitttenkin hyötyä.

Kriittinen 30 km

Neljäs henkinen etappi on 30km, joka on juoksukaverin toistaiseksi pisin lenkki. Tästä eteenpäin me molemmat rikomme omia ennätyksiämme.  30 on myös sopivan pyöreä kilometrimäärä, josta on kiva ajatella, että loppuun on enää vaivaiset 13 km. Senhän menee vaikka kontaten kun niin iso osa matkasta on jo takana. Muutenkin maratoneista sanotaan, että ne alkavat vasta 30:ssä. Ei tunnu siltä. Köpöttelöy sujuu siinä  kuin alkumatkastakin vaikka takana on jo pelätty Ryläyskin.

Toinen vesipiste on jossain 32 km. kohdalla. Kolmessakympissä urheilujuoma lopppui, joten nyt on tullut juotua suunnitelmien mukaisesti. Syömisen kanssa on käynyt vähän niin ja näin. Eväänä on ollut paitsi arvattavissa olevia energiapatukoita ja -geelejä niin myös sämpylää, koska oletettavasti vatsa menee helpommin sekaisin pelkillä geeleillä ja patukoilla. Hitaamaat hiilarit (esim. pastasta tai leivästä tai vastaavasta) imeytyvät paremmin jos samalla syö fruktoosia. No fruktoosiahan saa hedelmistä, joita on hieman ikävä kanniskella mukana. Sensijaan Semper:in tekemässä vauvanruokasoseessa hedelmä on aika tiviissä paketissa ja siksi meillä on eväänä myös vauvanruokaa. Idea tähän syntyi vasta ajomatkalla Vaaroille, mutta täytyy kyllä sanoa, että hedelmäsose on nyt aika hyvää.

30:ssä sukat alkoivat tuntua sen verran nihkeiltä, että päätin hyödyntää kastumisen vuoksi mukaan ottamani varasukat ja vaihtaa ne jalkoihin juomapisteellä pelätessäni kosteiden sukkien hiertävän rakkoja. Vesipisteellä tuli istuskeltua sukkien vaihdon yhteydessä maassa ja on mahdollista, että se sai aikaan jalkojen jumittumisen ja vatsaan pistämisen, jotka alkoivat molemmat aika lailla heti vesipisteen jälkeen. Vesipisteellä tuli taas juomatäydennys ja samalla huitaisin ekan geelin huiviin. En usko, että yksi geeli voisi alkaa pistämään, joten ehkä suolisto meni istumisesta jotenkin solmuun. Vaihtosukat osoittautuivat yhtä kosteiksi kuin aiemmatkin sukat, joten koko vaihtoepisodi taisi tulla tehtyä muutenkin turhaan. Olivat kostuneet reppuun aiemmin tungetusta tihkusateessa kastuneesta takista.

Tuskan kilometrit

Nyt reitti on muuttunut nopeakulkuiseksi ja helposti juostavaksi hiekkatieksi, mutta pistämisen vuoksi pitää mennä todella hiljaa. Kun pistäminen viimein alkaa helpottaa, jalat eivät enää oikein jaksa. Onneksi matkaa on enää alle kymmenen kilometriä. Jännää, että Kuusijärven takametsien kilometri on niin paljon lyhyempi kuin kilometri täällä.

Tsemppiä juoksemiseen yritettään löytää aina lähestyvistä täysistä kilometreistä ja kulloinkin edessäpäin näkyvistä lyhyistä alamäistä: "Juostaan tämä mäki alas ja sitten tuosta satulasta voi taas vähän kävellä ylämäkeen". Nyt jalkoja särkee alamäissä jo aika reippaasti. Varpaat painuvat kengänkärkiin niin, että kynsiin sattuu ja polvia särkee ihan muuten vaan. Rakkoja ei onneksi ole tullut, mutta päkiöissä on sellainen tunnne ettei niiden muodostuminen voi olla kovin kaukana.

Edessä on vielä pelätty loppunousu, joka on könyäminen Kolille. Puutteelliseen karttoihin tutustumisen ansiosta minulla on siitäkin erheellinen kuva ja luulen, että loppunousu on yksittäinen hirveä rypistys laskettelurinnettä suoraan ylöspäin. Onneksemme näin ei ole vaan loppunousu onkin useamman kilometrin kipuaminen, jossa on lyhyitä jyrkkiä osuuksia ja välillä loivia nousuja.

Suuri pettymys tulee kun kaverin rannetietokone näyttää 43:a kilometriä. Tässä pitäisi olla nyt maaliviiva, mutta se onkin todellisuudessa jossain muualla; Ehkä kilometrin päässä? Onneksi loppu on sentään jyrkkää ylämäkeä.

Viimeisellä parilla kilometrillä näemme huikeita loppukirejä: Joku kävelee hitaasti ja joku toinen vielä paljon hitaammin. Kukaan suunnilleen meidän tahtia edennyt ei juokse tässä vaiheessa.

Ohi

Maaliviivan jälkeen on niin väsynyt ettei voi varsinaisesti nauttia siitä ettei tarvitse enää edetä, koska on edelleen täysi työ pysyä edes seisaallaan näiden jalkojen varassa. Pikkuhiljaa olo tasaantuu ja alkaa hyväksymään sen, että vuosientakainen haave siitä, että olisi joskus juossut maratonin on nyt toteutunut. No sen juoksemisen kanssa oli vähän niin ja näin, mutta mäkisessä, kivisessä ja juurakkoisessa maastossa hölkkä ja ylämäkien kävelykin hyväksytään. Missään vaiheessa ei kuitenkaan tullut "Ei enää ikinä" -oloa. 


Kisan jälkeen menemme pikaisesti pesulle, sitten syömään ja sitten pidemmän kaavan mukaan kylpylään. Kylpylässä on kylmäallas(ihan parasta), jonka itse kukin toivoo nopeuttavan jalkojen palautumista. Pari seuraavaa päivää tulevat ehkä silti olemaan kovin kivuliaita liikkua.














Paluumatkalla pk.-seudulle eräs varkautelainen bensa-asema osuu mukavasti matkan puoliväliin ja aika moni Vaaroilla kisanneista reippailijoista näyttää pysähtyvän siellä syömään, koska ruokajonoon tupsahtelee poikkeuksellisen paljon aika hassusti käveleviä asiakkaita. On helppo samaistua toisten tuskaiseen nilkuttamiseen kun oma eteneminen on jokseenkin yhtä vaivalloista. Tällaistakohan on sitten vanhana?

Pari sanaa sali- ja voimaharjoittelusta.

Se ois varmaan kannattanut.