Palautuminen

Itse kisailta oli ihmeen kivuton. Juoksun jälkeiseen akuuttiin palautumiseen auttoi varmasti kylpylän kylmävesiallas merkittävästi. Hiertymiä ei tullut jalkoihin eikä nänneihin eikä minnekään muuallekaan. Rakoiltakin vältyin.

Tuntui vieläpä, että omat jalat oisivat olleet paljon paremmassa kunnossa kuin mitä kavereiden liikkumisesta voi päätellä heidän mahdollisista tuntemuksistaan.

Sunnuntaina sain säryissä kaverit kiinni. Paluumatkalla autosta nouseminen muutaman tunnin istumisen jälkeen oli haastavaa, vaikeaa ja kivuliasta.

Radan korkeuskäyrä on printattu oivallisesti numerolappuun (ylösalaisin), mistä sitä on helppo seurata pitkin kisaa. Harmi että huomasin tuon kisaviikonloppua seuraavana lauantaina.

Maanantaina päätin hyötyliikkua työpaikan portaikon kuudenteen kerrokseen. Se meni aika sujuvasti, mutta päivän mittaan paikat jumiutuivat taas niin että kävely oli köpöttelyä

Tiistaina toinen jalkapohja alkoi särkeä, mutta keskiviikkoon mennessä särky on kokonaan kaikonnut.
Pari kynttä on mustunut aika jännän näköisiksi, mutta saattavat hyvinkin pysyä kiinni.

Keskiviikkona olo on jo samanlainen kuin ennen kisaa, paitsi että kisaviikonlopun aikana painoa on tullut 1,5 kiloa lisää. Energiavajetta on ehkä ollut kisan aikana, mutta ei näköjään muuten.

Kuva-arvoitus tulevasta

Torstaina oli palauttavan kymmenen kilsan lenkin aika. Se meni normaalia hitaammin, mutta ilman sen suurempia ongelmia. Nyt on siis toivuttu ja tästä suunnataan kohti seuraavaa projektia, johon ilmoittautuminen tulikin jo hoidettua. Siitä myöhemmin.


...joitain saattaa kiinnostaa valmistautumisessa juostut kilometrimäärät:
(muuta liikuntaa on tietysti ollut myös, mutta tässä vain polkujuoksut)

Edeltävä talvi: n. 10 km/vko
Toukokuu: 81,6 
Kesäkuu: 82,2 
Heinäkuu: 44,5 (nilkan nyrjähdys).
Elokuu: 106,6 
Syyskuu: 81

Kisaviikonloppu.

Odotus viimein ohi

Viimein koitti kauan odotettu viikonloppu. Menneiden viikkojen ja etenkin viimeisten päivien sairastumisilta on vältytty ja on aika lähteä mitä mainioimmalla porukalla kohti Kolia. Kuuden tunnin ajomatkan päätteeksi tälläydymme varsin viihtyisään vuokramökkiin valmistelemaan juoksukamoja valmiiksi aamua varten ja jatkamaan hiilaritankkailua. Osa kavereista on saapunut perille jo aiemmin. Me toisesssa autossa kärvistelemme vielä 15-30 minuuttia Netistä ajo-ohjeita etsien, soitellen ja karttasovelluksen kansa taistellen huomataksemme olleemme koko ajan alta 50 metrin päässä kohteesta.

Päällä on pieni huoli aamun kelistä, koska juuri tulleen tiedon mukaan 130 km. sarja on peruttu myrskyn vuoksi. Myrskyn pitäisi kuitenkin olla ohi aamuun mennessä.

Sain vahingossa 130 kilometrin kartan turvavarusteeksi.

Pakkailua ja hienosäätöä kisa-aamuna

Aamulla kellon soiminen viideltä ei juurikaan häiritse kun yö on ollut aikamoista pyörimistä muutenkin. Säännölisiin aamiaisiin tottumattomana päädyn helppoon aamiaiseen ja syön 2 lautasellista mysliä ja lasillisen mehua. Kovin täyteen en uskalla itseäni ahtaa, mutta hiilaria pitäisi saada kuitenkin mahdolisimman paljon. Mysli täyttää vaatimukset aika hyvin.



Maratoonareilla on kuulemma on tapana teippailla nännejä hiertymien estämiseksi. Ainakaan minä en itseäni rupea teippailemaan. Senisjaan ajatuksena on teipata pari tuntia myöhemmin starttaavan kilpasarjan osallistujille mökin ulko-ovi ilmastointiteipilllä ulkopuolelta kiinni etteivät saavuta meitä liian nopeasti, mutta teippi on unohtunut kotiin eikä tässä oikein ole aikaakaan.

Eväsvertailua

Mökistä lähdettäessä on varsin kylmä. On ehkä n.7 astetta ja edelleen kova tuuli. Päälle pitää pukea aiemmin suunniteltujen juoksutrikoiden, pitkän teknisen paidan ja sen päälle vedettävän verkkopaidan lisäksi vielä sekä ohut juoksutakki että hiihtohanskat. Onneksi hanskat tuli aiempien suunnitelmien vastaisesti pakattua mukaan.

Ohje autoilijalle

Sitten suuntaamme Kolin parkkipaikalle valmistautuman lähtöön varsin sopivasti niin ettemme ole mitenkään liian ajoissa.
 
Parkkipaikan kupeessa olevassa metsikössä suoritamme pikaiset biokätköilyt ja sitten taaperramme kohti lähtöviivaa.

Lähtö

Startti ei ole mitenkään ihmeellinen. Kisa vain alkaa ja samalla köpöttely alkaa. Aluksi polku on helppokulkuista loivaa alamäkeä. Otsalamppua ei kaipaa vaikka Aurinko ei ole ihan vielä noussutkaan. Matka taittuu sujuvasti ja oma nopeus on vähän hakusessa. Alkaa sataa kevyesti. Meidän omasta porukasta aiemmin maratoneja juosseet lähtevät pian kipittämään kovempaa. Minä ja toinen ensikertalainen jatkamme omaa rauhallista tahtia. Itse en uskaltaisi kovempaa lähteäkään, koska uskon etten silloin ehkä jaksaisi loppuun asti. Toisaalta huolettaa aamiaisella lipitelty maito: Se voisi alkaa pistää kovemmassa vauhdissa. Sade lopppuu aika pian ja juokseminen lämmittää niin, että takki pitää pakata reppuun aika nopeasti. Samalla jätän hanskatkin pois.

Alkumatkasta juominen tuppaa vähän unohtumaan. Syöminen ei, koska syömme kellon mukaan ensimmäiset väipalapatukat. Ne on nyt pakattu niin ettei ylimääräisiin pysähdyksiin ole tarvetta. Nälkä ei ole, mutta elimistön pitää alkaa priosessoimaan hiilareita sokeriksi aika paljon ennen kuin lihaksisto niitä todella tarvitsee. Katsomme siis kellosta, koska on aika kuvitella nälkää.

Polvi alkaa särkemään 15-16 km. kohdalla, mutta oireilu ja kipu häviävät seuraavan kilometrin matkalla. Hieman jännittää, koska polvikipuja ei ole ollut aikoihin ja niiden vuoksi epäilin etten pysty maratonia koskaan juoksemaan.

Kiviniemi

Lossissa

Ensimmäinen henkinen etappi on 17km. kohdalla Kiviniemessä, jossa on vesistöylitys. Siellä pitää mennä pieni matka soutuveneen kyydissä tai lihaskäyttöisellä lossilla. Kyytiä ei tarvitse montaa minuutia odotella. Harmi, että lossi pitää itse vetää toiselle rannalle. Lossissa kädet kastuvat ja kylmettyvät niin, että otan hanskat jälleen käyttöön. Lossailun jälkeen syödään taas vähän. Kohta vesistöylityksen jälkeen on ensimmäinen vesipiste. Olen lipittänyt alkumatkalla urheilujuomaa aiottua vähemmän, koska 1,5l. juomareppu ei ole vielä tyhjä. Kiviniemi on myös matkan käännekohta, koska se on kartalla etäisin piste maalialueelta. Nyt siis tavallaan alkaa paluumatka eikä matkaa ole taitettu vasta kuin 17 km. Eihän tämä tunnu yhtään missään.

Sitten tapahtuu eksyminen. Jatkamme oletettuun suuntaan ja huomaamme ettei reittimerkkejä näy missään. Myöskään muita kilpailijoita ei näy. Omituisia Kiviniemi -viittoja näkyy kyllä, mutta ne osoittavat oletettuun reittiin nähden väärään suuntaan. Ei auta kuin palata takaisin sinne mistä olemme tulossa havaitaksemme hetkeä myöhemmin, että kyllä me sittenkin olimme oikealla reitillä. Turhauttavaa tällainen ylityön tekeminen.

Seuraava henkinen etappi on matkan puoliväli 21,5 km. Siinä ei sinänsä ole mitään ihmeellistä, muuta kuin että siitä eteenpäin tiedämme, että alle puolet on enää jäljellä. On myös hyvä muistaa, että aina kun menemme eteenpäin kilometrin niin samalla jäljellä on yksi kilometri vähemmän. Ero jäljelläolevassa ja kuljetussa matkassa kasvaa siis aina kahdella kun kuljemme kilometrin. Win-win.

Ryläys

Sitten alkaa könyäminen ylöspäin kun reitille osuu kunnioitusta ja pelkoa herättävä nousuosuus Ryläys. Ryläyksestä on varoiteltu. Oma mielikuva yksittäisestä todella kovasta noususta onkin näköjään aivan väärä. Tämänkin olisi voinut tarkistaa jostain kartasta etukäteen, mutta eipä tullut tehtyä sitäkään. Ryläyksellä on toki isohkoja nousuja, mutta niitä on pitkin pidempää matkaa ja välissä on sitten loivempiakin nousuja ja laskuja.   ...ja taas nousuja. Maisemat ovat kerrassaan upeita, mutta niiden ihmettely ei oikein luonnistu kun pitää tarkkailla kivikkoa ja juurakkoa. Yksi pahannäköinen kaatuminen sattui edelläjuoksevalle kilpakumppanille, mutta hänelle ei kertomansa mukaan käynyt mitään sen kummempaa.




Kolmas etappi minulla on oman henkilökohtaisen pisimmän juostun matkan rikkoutuminen. kun 26,5km tulee täyteen. Nyt teen joka askeleella uutta henkilökohtaista ennätystäni pisimmästä kerralla juostusta matkasta.



Ryläys on rankka, mutta ei ollenkaan niin paha kuin olin kuvitellut. Ehkä Malminkartanon vähäisistä mäkitreeneistä on sitttenkin hyötyä.

Kriittinen 30 km

Neljäs henkinen etappi on 30km, joka on juoksukaverin toistaiseksi pisin lenkki. Tästä eteenpäin me molemmat rikomme omia ennätyksiämme.  30 on myös sopivan pyöreä kilometrimäärä, josta on kiva ajatella, että loppuun on enää vaivaiset 13 km. Senhän menee vaikka kontaten kun niin iso osa matkasta on jo takana. Muutenkin maratoneista sanotaan, että ne alkavat vasta 30:ssä. Ei tunnu siltä. Köpöttelöy sujuu siinä  kuin alkumatkastakin vaikka takana on jo pelätty Ryläyskin.

Toinen vesipiste on jossain 32 km. kohdalla. Kolmessakympissä urheilujuoma lopppui, joten nyt on tullut juotua suunnitelmien mukaisesti. Syömisen kanssa on käynyt vähän niin ja näin. Eväänä on ollut paitsi arvattavissa olevia energiapatukoita ja -geelejä niin myös sämpylää, koska oletettavasti vatsa menee helpommin sekaisin pelkillä geeleillä ja patukoilla. Hitaamaat hiilarit (esim. pastasta tai leivästä tai vastaavasta) imeytyvät paremmin jos samalla syö fruktoosia. No fruktoosiahan saa hedelmistä, joita on hieman ikävä kanniskella mukana. Sensijaan Semper:in tekemässä vauvanruokasoseessa hedelmä on aika tiviissä paketissa ja siksi meillä on eväänä myös vauvanruokaa. Idea tähän syntyi vasta ajomatkalla Vaaroille, mutta täytyy kyllä sanoa, että hedelmäsose on nyt aika hyvää.

30:ssä sukat alkoivat tuntua sen verran nihkeiltä, että päätin hyödyntää kastumisen vuoksi mukaan ottamani varasukat ja vaihtaa ne jalkoihin juomapisteellä pelätessäni kosteiden sukkien hiertävän rakkoja. Vesipisteellä tuli istuskeltua sukkien vaihdon yhteydessä maassa ja on mahdollista, että se sai aikaan jalkojen jumittumisen ja vatsaan pistämisen, jotka alkoivat molemmat aika lailla heti vesipisteen jälkeen. Vesipisteellä tuli taas juomatäydennys ja samalla huitaisin ekan geelin huiviin. En usko, että yksi geeli voisi alkaa pistämään, joten ehkä suolisto meni istumisesta jotenkin solmuun. Vaihtosukat osoittautuivat yhtä kosteiksi kuin aiemmatkin sukat, joten koko vaihtoepisodi taisi tulla tehtyä muutenkin turhaan. Olivat kostuneet reppuun aiemmin tungetusta tihkusateessa kastuneesta takista.

Tuskan kilometrit

Nyt reitti on muuttunut nopeakulkuiseksi ja helposti juostavaksi hiekkatieksi, mutta pistämisen vuoksi pitää mennä todella hiljaa. Kun pistäminen viimein alkaa helpottaa, jalat eivät enää oikein jaksa. Onneksi matkaa on enää alle kymmenen kilometriä. Jännää, että Kuusijärven takametsien kilometri on niin paljon lyhyempi kuin kilometri täällä.

Tsemppiä juoksemiseen yritettään löytää aina lähestyvistä täysistä kilometreistä ja kulloinkin edessäpäin näkyvistä lyhyistä alamäistä: "Juostaan tämä mäki alas ja sitten tuosta satulasta voi taas vähän kävellä ylämäkeen". Nyt jalkoja särkee alamäissä jo aika reippaasti. Varpaat painuvat kengänkärkiin niin, että kynsiin sattuu ja polvia särkee ihan muuten vaan. Rakkoja ei onneksi ole tullut, mutta päkiöissä on sellainen tunnne ettei niiden muodostuminen voi olla kovin kaukana.

Edessä on vielä pelätty loppunousu, joka on könyäminen Kolille. Puutteelliseen karttoihin tutustumisen ansiosta minulla on siitäkin erheellinen kuva ja luulen, että loppunousu on yksittäinen hirveä rypistys laskettelurinnettä suoraan ylöspäin. Onneksemme näin ei ole vaan loppunousu onkin useamman kilometrin kipuaminen, jossa on lyhyitä jyrkkiä osuuksia ja välillä loivia nousuja.

Suuri pettymys tulee kun kaverin rannetietokone näyttää 43:a kilometriä. Tässä pitäisi olla nyt maaliviiva, mutta se onkin todellisuudessa jossain muualla; Ehkä kilometrin päässä? Onneksi loppu on sentään jyrkkää ylämäkeä.

Viimeisellä parilla kilometrillä näemme huikeita loppukirejä: Joku kävelee hitaasti ja joku toinen vielä paljon hitaammin. Kukaan suunnilleen meidän tahtia edennyt ei juokse tässä vaiheessa.

Ohi

Maaliviivan jälkeen on niin väsynyt ettei voi varsinaisesti nauttia siitä ettei tarvitse enää edetä, koska on edelleen täysi työ pysyä edes seisaallaan näiden jalkojen varassa. Pikkuhiljaa olo tasaantuu ja alkaa hyväksymään sen, että vuosientakainen haave siitä, että olisi joskus juossut maratonin on nyt toteutunut. No sen juoksemisen kanssa oli vähän niin ja näin, mutta mäkisessä, kivisessä ja juurakkoisessa maastossa hölkkä ja ylämäkien kävelykin hyväksytään. Missään vaiheessa ei kuitenkaan tullut "Ei enää ikinä" -oloa. 


Kisan jälkeen menemme pikaisesti pesulle, sitten syömään ja sitten pidemmän kaavan mukaan kylpylään. Kylpylässä on kylmäallas(ihan parasta), jonka itse kukin toivoo nopeuttavan jalkojen palautumista. Pari seuraavaa päivää tulevat ehkä silti olemaan kovin kivuliaita liikkua.














Paluumatkalla pk.-seudulle eräs varkautelainen bensa-asema osuu mukavasti matkan puoliväliin ja aika moni Vaaroilla kisanneista reippailijoista näyttää pysähtyvän siellä syömään, koska ruokajonoon tupsahtelee poikkeuksellisen paljon aika hassusti käveleviä asiakkaita. On helppo samaistua toisten tuskaiseen nilkuttamiseen kun oma eteneminen on jokseenkin yhtä vaivalloista. Tällaistakohan on sitten vanhana?