Pari sanaa sali- ja voimaharjoittelusta.

Se ois varmaan kannattanut.

Himmailu alkoi

Alle viikko kisaan.

Toissa viikonloppuna oli pisin lenkki millä koitokseen valmistaudutaan. Se oli 26,4 km. Aikaa kului tolkuttomasti ja käytetty aika huomoiden pitänee ottaa aika paljon ruokaakin mukaan.

Alustava suunnitelma on alkaa syömään jossain puolentoista tunnin kohdalla ja mutustella jotain pientä n. puolen tunnin välein. Tuo "jotain pientä" tullee olemaan erilaisia energiapatukoita, jotain vehnäpohjaoista leipää ja lopppumatkasta myös energiageelejä.

26 kilsan lenkki tuntui yllättävän ikävästi jalkapohjissa. Reittivalinnan takia tosin vaihdoin nastarit katulenkkareihin 17 kilometrin kohdalla ja toivon, että tämä poikkeuksellinen kipeytyminen johtui niistä.

Nyt on aloiteltu varovainen lepäily ja tällä viikolla ei enää juosta pitkää matkaa. Vime viikolla meni kymppi ja tällä viikolla enää vitonen.

Nyt kun koitokseen ei enää voi harjoitella alkaa olla sellainen olo, että olisi jo kiva päästä juoksemaan, että se olisi nopeammin ohi. Säätiedotus lupaa ihan kelvollista keliä eikä pelätystä sateesta ole vielä mitään viitteitä. Ei siis tarvitse mennä kiirellä ostamaan sadevarusteita. Syksy on kuitenkin viilentänyt kelejä niin, että takki pitänee pukea ihan päällekin repussa kantamisen sijaan. Myös hanskojen mukaan otto on harkinnassa.

Otsalamppua

"Lokakuinen märkä metsä on pimeä".

Niin lukee Vaaroilta julkaistussa ohjeessa, missä luetellaan pakollisia varusteita.

Itse peregdyin otsalamppujen ihmeelliseen maailmaan yrityksen ja erehdyksen kautta. Enimmäisen otsalampun ostin vuorikiipeilyyn ja siksi sen piti olla sellainen, joka kesti myös kylmää. Lamppu oli Pezl arctic. Se taisi olla oman aikansa otsalamppujen lippulaiva. Patterikotelon sai hihnakiinnityksella kietaistua takin alle pakkaselta suojaan. Päähän kiinnitettyyn valaisimeen meni johto takin suojista ja itse valaisin oli halogeenilampullinen. Ledit olivat silloin jossain elektroniikassa himmeästi vilkkuvia vihreitä tai punaisia tuikkuja. Ei puhettakaan, että niillä olisi voinut oikeasti valaista yhtään mitään. Arctic olisi melkein käypä peli edelleen, jos jaksaisi ostella ja kanniskella 4,5 voltin paristonjärkäleitä.

Pattereita arctic kuitenkin kulutti liikaa ja ledien kehittyessä kaikenlaiseen näpräämiseen tuli hankittua sitten joukko AAA- pattereilla toimivia pieniä ja kevyitä pezl:ejä. Yksi niistä oli niin hyvä, että sen voi ottaa jopa lenkille mukaan. Pimeässä lumisessa metsässä sillä näki ihan kohtalaisesti. Valo oli muutenkin aivan mainio mm. auton öljynvaihtoa tehtäessä kun piti saada valoa hankalaan paikkaan.

Sitten alkoi polkujuoksuharrastus.  Kun tuon vallan mainioksi luullun lampun kanssa meni metsään, jossa oli muita, oikeasti tehokkaita otsalamppuja, alkoi oman lampun manaaminen. Se toimi hyvin niin kauan kun oli totuttautunut  pimeään eikä lähistöllä ollut tehokkaampia valonlähteitä. Nyt oma lamppu ei enää riittänyt yhtään mihinkään. Muiden lamppujen valossa peesamalla piti mennä ja aika pian oli selvää, että oma lamppu piti päivittää.

Halvempia pezlejä oli kertynyt ainakin 3 kpl, joten tulevan otsalampu piti olla sitten oikeasti paljon parempi kuin nuo edelliset yhteensä.

Aiemmat käyttökokemukset olivat osoittaneet laitteen tarpeellisuuden muussakin kuin juoksukäytössä,, joten lyhdyn yleisempi tarve osaltaan madalsi kynnystä ostaa hyvä halvan sijaan.

Kiinasta saisi oikein tehokkaan lampun varsin mitättömällä hinnalla. Laatu on kuulemma satunnaista. Voi saada ihan toimivan yksilöän tai sitten voi saada sellaisen, joka hajoaa lähes heti. Tai jotain näiden väliltä.

Itsellä kun ajatus lampun käytöstä sisältää myös melontaharrastuksen ja mahdollisesti joskus jopa kiipeilyä jossain kriittisemmässä ympäristössä niin lampun toimintavarmuus on arvo, joka pudotti halpislamput ehdokkaiden joukosta. Toisaalta en viitsinyt kaikkia rahoja valaisimeenkaan laittaa joten ostin Pezl Nanon. Melkein 200€:n hinta hirvitti.

Nyt kun laite on ollut pari vuotta käytössä niin nyt voi vähän arvioida millainen tuo ostos on ollut. Lampun rektiiivisuus on vähän outo (se siis mittaa vympäristön valon määrää ja säätää omaa kirkkkauttaan sen mukaan. Tämä säästää akkua huomattavasti. Reaktiivisuus kuitenkin mittaa mm. hengityshöyrystä takaisin tulevaa valoa ja säätää lamppua näin pienemmälle ja heti isommalle kun valokeila ei enää osukaan hengityshöyryyn. Valoteho siinä ei ole mitenkään järkyttävä (tehokkaimmillaan 340  lumenia), mutta se on ollut ihan riittävä ja nyt vertaillen niihin aiempiin parin kympin tekeleisiin on osoittanut, että Nano on vailla epäilyksen häivääkään ollut hintansa väärti.

Vaarojen kirmaamisen kannata olisi kovin ikävää jos sinne pitäisi ottaa lamppu mukaan, koska se kuitenkin painaa liikaa. Niinpä on otettu riski ja tehty alustavasti päätös jättää lamput pois. Kisa alkaa 7:ltä ja Aurinko nousee silloin puolisen tuntia myöhemmin. Ei kai silloin seitsemältäkään voi ihan pilkkopimeää olla? Eihän?

Ensimmäinen 20 km peruslenkki.

Sipoonkorpea

Eilen oli taas aika nostaa peruslenkin pituutta 5:llä kilometrillä. Samalla oli aika ruveta syömään suolaa ja hiilihydraatteja pitkin lenkkiä. Popsin 21,4 kilometrin matkalla 4 suolapilleriä, yhden Muumi -valipalapatukan, 6 palaa suklaata, 2 energiageeliä ja join 1,3 litraa urheilujuomaa. Patukoita ja geelejä söin n. puolen tunnin välein ennen kuin niitä olisi oikeastaan tehnyt edes mieli.

Dexalin geeliä ei tee varmaan mieli hätätilanteessakaan. High5:t uppoavat paremmin.

Jatkossa lenkin loppua kohti syömistä on tarkoitus lisätä niin, että puolen tunnin välein menee paitsi geeli niin myös jotain hitaammin vaikuttavaa hiilaria.
Juotavaa oli eilen lenkin lopussa vielä pari desiä jäljellä, mutta ilmeisesti nestevajausta ei ollut kuiteniaan päässyt syntymään, koska lenkki kulki erityisesti loppuvaiheessa omituisen hyvin ja suolapillerit maistuivat kerta toisensa jälkeen ihan helkkarin pahoilta.

Pilleristit polulla

Tämän vuoden Bodon trailin loppuosalla koin ensimmäiset liikkumista olennaisesti haittaavat krampit. Kisa oli jäädä kesken kun pohkeita ei enää pystynyt jännittämään. Metsästä oli kuiteinkin päästävä jotllain tavalla pois niin oli sitten sama jatkoiko köpötellen polku-uraa pitkin vai jotain epämääräistä kiertotietä loppuun asti. Ylämäissä pystyi vähän venyttämään pohkeita, mutta käytännössä loppumatka oli mentävä aika lailla pohkeita jännittämättä. Se ei ollut ihan helppoa eikä etenkään nopeaa.

Kokemus kuitenkin valmisti siihen, että kramppaaminen pitää estää jotenkin. Bodomilla syy oli ilmeisesti joitain päiviä aiemmin ollut vatsatauti ja sen seurauksena vielä vähän sekaisin ollut aineenvaihdunta.

 Osaavammat ovat kertoneet, että ylimääräisellä suolan syönnillä voisi välttää krampit.

Suola:

Aloitin aiheeseen perehtymisen ostamalla apteekista purkin natriumkloridipillereitä. Osoittautui, että ne ovat apteekkitavarana paitsi törkeän hintaisia niin myös aika keljuja käyttää. Pakkauskoko oli 100kpl purkki ja sillä oli hintaa n15€.  Lisäksi ilmeni, että suolaa siinä on vain 63% ja muu osa pilleristä on täyteaine  e460:tä.
Pilleri ei maistu yhtä vahvasti suolalta kuin vaikkapa pöytäsuola. Se maistuu suolatulta pahvilta, mikä ei ole kovin kaukaa haettua, kun google kertoo e460:n olevan selluloosaa.

Vaaroilla pitäisi siis syödä suolattua pahvia välttääkseen krampit. Oikean määrän arvioimisesta ei ole hajuakaan, mutta sellaisen ohjeen olen kuullut, että silloin kun suola maistuu hyvältä niin elimistössä on jonkinasteinen nestevajaus. Toistaiseksi lenkeillä on tullut silloin tällöin napsittua kokeeksi näitä suolapillereitä ja ne ovat aina maistuneet suolatulta pahvilta. Ilmeisesti ainakaan nestevajausta ei siis ole päässyt syntymään.

Nyt pillereitä pitänee koettaa syödä jotenkin säännöllisesti pitkin lenkkiä kun viikottaisen peruslenkin pituus on nostettu 20 kilometriin.

Retkeilytarvikkeista löytyi onneksi vanha filmirulla muutaman suolapillerin mukaan ottamiseksi. Muutamat sellaisinaan juomarepun sivutaskuun unohtuneet pillerit ovat kosteuden ja toisiaan vasten hankautumisen myötä murentuneet niin että suola-annoksen voi nyt ottaa myös repun sivutaskua imeskelemällä. Mielummin söisin ne kuitenkin kokonaisina pillereinä.

Magnesium:

Myös magensiumia pitäisi kai alkaa popsimaan. Senkin pitäisi osaltaan vähentää kramppeja ja ennen kaikkea nopeuttaa palautumista. Mahnesiumia pitäisi kuulemma syödä d-vitamiinin knassa, että se imeytyisi tehokkaammin. Aloitan kyllä ylimääräisen magnesiumin mutustelun, mutta onkohan tuo d-vitamiinin syöminen jo vähän liikaa?

Burana:

Muiden blogeissa on ollut suosituksia ottaa särkylääkettä varmistamaan, että pystyy juokseman sitten kun alkaa särkemään.

Särkylääkettä kyllä tulee mukaan ensiapupakkaukseen, mutta buranan voimalla reittiä ei kierretä. Buranaa sitten jos tulee jokin aitoa ensiapua tarvitseva tilanne, jolloin kisa jää toissijaiseksi.

Urheilujuomissa on kai itsessäänkin kaikenlaisia suoloja ja kuulemma joitain elimistön kannalta välttämättömiä elektrolyyttejä. Elektrolyyteistä en tiedä mitään. Niin kauan kuin en tunne niiden mahdollista hyötyä niiden loiskuessa omassa vatsassani, suhtaudun niihin kuin korvavaloon.

Wikipedia kertoo seuraavaa: Elektrolyytti on aine, joka johonkin liuottimeen (esimerkiksi veteen) liuenneena tai sulassa tilassa johtaa sähköä ja jonka sähkövirta hajottaa kemiallisesti. Yleisimpiä elektrolyyttejä ovat mm. suolojen vesiliuokset. No jos urheilujuomassa on suoloja niin siinä on sitten varmaan erot... elekrt... what ever:iäkin. Ainakaan en sotke juomaan mitään mikä lisää siihen elektrolyyttejä. Jos niitä tulee jonkun suolan sivutuotteena niin se ei haittaa.

Koska Bodom trailin krampit osoittivat, että urheilujuoman sisältämät suolat eivät ihan riittäneet, syön Vaaroilla urheilujuoman suolojen lisäksi selluloosasuolapillereitäkin.