"Sano
enemmän kyllä, voit päästä seikkailuun" lukee kaverin blogisivulla
mietelauseena. "Paskanmarjat" pitäisi tällä logiikalla lukea omassa
blogissa vastauksena. Olen yleensä sanonut enemmän kyllä ja ajautunut tekemään
kaikenlaista mielenkiintoista. Nyt olen kuitenkin epähuomiossa jotenkin
päätynyt lupautumaan Vaarojen maratonille.
Kaikki alkoi
puolisentoista vuotta sitten kun yksi kaveri suositti menemään mukaan Helsinki
trail running clubin (myöhemmin. htrc) yhteislenkille Kuusijärville.
Polkujuoksu oli illan idea. Kuusijärven parkkipaikalla olikin sitten kovin
ammattimaisen näköista juoksijaa; Oli maastokenkää, nastaria, juoksutrikoota, rannetietokonetta, jos jonkinlaista valolaitetta ja juomareppua.
Muut puhuivat maratoneista ja muista vielä paljon maratonia pidemmpistä
lenkeistä. Iso osa näistä kummajaisista olikin jotain hemmetin ultrajuoksijoita.
Minä ja toinen kaveri, jonka höynäytin mukaani oheiskärsijäksi olimmet ihan
perusverkkareissa ja hyvin tavanomaisissa lenkkareissa. Harvoin olen tuntenut olevani
yhtä väärässä paikassa kuin silloin. Poiskaan ei silti oikein kehdannut lähteä.
Suureksi
hämmästykseksemme pysyimme porukan mukana. Vaivoin, mutta mukana kuitenkin.
Vahvana motiivina oli toki se, ettemme osaisi pimenevästä metsästä pois jos
jäisimme muista jälkeen. Metsässä oli kuitenkin kiva juosta. Ihan erilaista
kuin puuduttavan maantien varressa köpöttely rekkojan ja mopojen päristellessä
jatkuvasti ohi. Luonnollisesti juoksu oli metsässä juuria ja kiviä väistellessä
paljon raskaampaa kuin tasamaalla. Toisaalta nivelet rikkova toisto puuttui
askelluksesta kun jokainen askel oli erilainen. Tietysti metsässä kirmaamiseen
tottumattomana oli hyvät mahdollisuudet venäyttää jokin paikka tallaamalla joku
askel sopivasti harhaan johonkin kivenkoloon tai vastaavaan pikku ansaan.
Tuon ensimmäisen
n. 10 kilometrin pyrähdyksen jälkeen tunsi todella käyneensä lenkillä. Tottahan
se muu porukka joutui vähän himmailemaan mun hitauden vuoksi, mutta seikka,
joka sai lähtemään myöhemmin uudestaan saman porukan mukaan oli se, että kukaan
ei ylenkatsonut surkeaa juoksukuntoamme eikä varusteita millään tavalla. Henki
oli porukassa äärimmäisen hyvä ja kannustava.
Kun näitä
lenkkejä aika usein juostiin omalla kotiseudulla niin pikkuhiljaa kävi niin, että omasta aiemmasta vakiolenkistä tuli yksi htrc.n toissa talven
vakiolenkeistä ja minä siinä jotenkin päädyin yhteislenkin järjestäjäksi ja vetäjäksi.
Ilmeisesti oli taas tullut sanottua enemmän kyllä väärässä paikassa. Samalla
tuli pikkuhiljaa aloitettua varustelukierre: Nastarit, aika pornot
juoksutrikoot, toiset trikoot, hävyttömän kallis otsalamppu ja muuta pientä.
..Kaveri, joka alun
perin suositti menemään mukaan muuten karkasi maasta ilmeisesti ihan siksi
ettei tarvitse tulla tuonne rääkättäväksi.
Siltä
ensimmäiseltä lenkiltä on elävimmin jäänyt mieleen kannustava henki ja
zemppaus, joka varmaan minutkin sai jäämään saman tien mukaan kuvioihin. Samaa
henkeä olen yrittänyt sitten viljellä noilla omilla lenkeillä. Sittemmin on se
juoksukin alkanut vähän kiinnostaa (Nyt se ei ole enää pakkopullaa elinajanodotteen nostamieksi).
Omat lenkit ovat lyhyitä
(yleensä n 10km) ja huomattavan hitaita moniin muihin htrc:n järjestettyihin
yhteislenkkeihin nähden. Tarjolla on siten lenkkejä kaikentasoisille
harrastajille. Noissa yhteislenkeissä on varsin usein mukavasti kerrottu
tapahtumakuvauksessa, että millaista kyytiä on odotettavissa. Joskus on omilla
lenkeillä saattanut epähuomiossa kunnon kohennuttua vauhti vähän päästä
karkaamaan, mutta ketään ei ole kuitenkaan onnistuttu metsään eksyttämään.
Jotenkin tuossa
juostessa on sitten muodotunut vallan mainio porukka, joka lenkkienjälkeisissä
savusaunasessioissa on suuressa viisaudessaan saanut päähänsä, että Vaarojen
maraton olisi jotenkin hyvä idea. Pari oikeaa pidemmän matkan juoksijaa ja muutama
aloitteleva, liian helposti kyllä -sanova polkujuoksija yllyttämässä toinen
toistaan on sitten johtanut tilanteeseen, jossa ollaan menossa Vaaroille. Nyt
pitäisi alkaa harjoittelemaan sinne sitten ihan oikeasti. Kymppi Kuusijärven
seuduilla 1 krt/vko. ei enää riitä. Aluksi, kun osallistumislupaus oli karannut
suusta, pelotti. Ei minusta ole juoksemaan vaaroja. Minähän kuolen sinne.
Nyt kun asiaa on
juurikin tämän mainion joukkion kanssa suunniteltu lisää niin pelko on
kaikonnut ja vaihtunut suorastaan riemuun tulevasta. En minä edelleenkään
vaaroista selviä, mutta kuolenpahan onnellisena. Kiitti tyypit.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti